Väntan

Odottaminen oli hermostuttavaa. Viimeiset kolme viikkoa olin vain parannellut flunssaa ja hokenut itselleni, että tässä homman voi vain mokata, kuntoa ei voi enää nostaa. Silti olisin halunnut saada tänä aikana enemmän juoksukilometrejä. Olo oli nuutunut.

Viimeisellä viikolla pidin peräti kolmen päivän juoksutauon, kun olin hieman väsynyt. Panostin syömiseen. Alkoholi oli jäänyt pois jo aiemmin, nyt yritin myös vältellä karkin ja muun roskan syömistä. Viimeiset kaksi päivää lohiavokadopastaa ja mitä vain, missä on hiilihydraatteja.

Kynnet oli leikattu, flunssaa hoidettu, lihashuoltoa tehty, kilpailuvarusteet pakattu. Edellisenä iltana Tukholmassa sämpylää ja mehua. Aamulla lisää sämpylää, jugurttia, iso kuppi kahvia. Viimeisten tuntien odotus.

Reilu tunti lähtöön ja hieman verryttelyä. Yritän selittää itselleni, että minun pitäisi olla iloinen ja innoissani, kun vihdoin on SE aika, mutta en onnistu vakuuttamaan itseäni. Olen hermostunut. Paljonko on vielä aikaa? Neljännen kerran vessaan. Urheilujuomaa ja vettä. Lähtöviivalle parhaaksi katsomaani paikkaan 15 min ennen lähtöä.

Odotusta, odotusta, odotusta.

Paikallaan jumppaa lavalla olevien vetäjien tahdissa. Vielä minuutti lähtöön. Päivät, tunnit, minuutit – loppuisi jo tämä odotus!

0 – 8 km

Se alkoi. Juoksen suoraviivaisesti pellon vasemmassa reunassa menevälle tielle, koska olin etukäteen käynyt tutkimassa peltoa ja se oli joistain kohdista hyvin vetinen. Yritän aloittaa ruuhkan takia melko terävästi ja selviän ensimmäisestä kilometrista parilla pahemmalla hidastumisella. Väliaika on hieman hidas, mutta eiköhän se tästä lähde.

Yritän juosta ruuhkassa energiaa tuhlailematta, mutta hakea silti koko ajan väylää ohitteluun. Kolmen kilsan kohdalla pellolla ohitan juoksemalla tien sivussa. Väliaika piti olla n. 13 min, joten olen siitä reilusti perässä. Hemmetti. Vakuuttelen itseäni, että ok, alku mentiin siis lenkkivauhtia, mutta ehkä se on vaan hyvä, sillä matkaa riittää ja on hyvä käynnistää kone rauhassa. Jäljellä on kuitenkin vielä 27 km.

Ruuhka jatkuu ja kun odotan kilometrivauhtien alkavan kolmosella (3:50 olisi hyvä) tyrmistyn, kun kello näyttää toistuvasti ”neljä kakskyt jotain”. Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. Ohittaminen on kuitenkin koko ajan hyvin hankalaa, kun tilaa ei vain ole. Päätän alkaa juosta sitten tasaisella eli 7 km jälkeen.

Asfaltille tullessa ohitustilaa on hieman paremmin ja nykäisen ensimmäisen alle 4 min kilometrin peräti 3:46. Selvä, nyt ei todellakaan pidä lähteä kirimään menetettyjä minuutteja muutaman kilometrin matkalla kiinni.

Liian vauhdinpidon estää myös tehokkaasti edelleen edessä oleva lähes katkeamaton ruuhka. Välillä ohitan jonkin jonon, mutta oikean vauhdin pitäminen tuntuu hankalalta, kun tasaista rytmiä ei oikein pysty pitämään.

8 – 21 km

Vielä kympin kohdalla pellolla ja ylämäessä väkeä on niin paljon, että ohittamaan joutuu pientareen kautta. Kympin väliaika on ainakin 2,5 min hitaampi, kuin mitä piti. Tasaisen vauhdin taulukolla tämä riittäisi juuri ja juuri 2:10 alitukseen, mutta eihän Lidingöä niin juosta. Raskaat ja hitaat kilometrit eivät ole vielä edes alkaneet.

Tässäkö tämä nyt sitten oli? Alkaa tuntua siltä, että tällainen 4:20-vauhti on nyt vain se, johon pystyn. Alan olla tottunut matkavauhtiin ja vauhdin huomattava lisääminen tuntuu typerältä. Ehkä en vain jaksa tällaista matkaa kovempaa. Ehkä kuntohuippu oli jo kuukausi sitten? Ehkä viimeisten viikkojen flunssa on vienyt voimat? ”Katastrofiraja”, 2:15, pystynkö edes siihen? Ei voi olla niin, että näin suuren vuosiharjoitusmäärän jälkeen en siltikään pääse enää alle sen. Kiristän hieman ruuvia, vielä täytyy yrittää.

Päätän yrittää pitää tavoiteajan ylityksen tuossa kolmessa minuutissa niin pitkään kuin mahdollista. Jos nyt pystyisin juoksemaan neljän minuutin kilometreja, niin viimeisellä kympillä voisi vielä olla jotain taisteltavaa. 12 km kohdalla oikea nivunen alkaa ensimmäisen kerran kiristää, mutta nyt ei ole enää aikaa alkaa sitä ihmetellä. Yritän vain pitää askeleen rentona, jotta siihen ei kohdistu ylimääräistä jännitystä.

15 km väliaika on 63:31. Ok, tämähän oli toisaalta varasuunnitelmani, sillä 61 min olisi hyvää vauhtia, mutta toisaalta pari ylimääräistä minuuttia alussa ei haittaa, jos lopussa on vielä sen ansiosta voimia jäljellä. 2:10 vaatisi nyt siis 3 min hitaamman toisen puoliskon. Se tuntuu hieman liian kovalta, mutta voi olla, että pääsen (joudun) vielä viimeisillä kilometreillä taistelemaan tuon suuruista vauhdin hidastumista vastaan. Ajatus tuntuu tylyltä. Jos pelivaraa on minuutti, viimeiset viisi kilometriä voi olla liian pitkät.

Hankalat, toistuvat ylä- ja alamäet sujuvat ihan kohtalaisesti, sillä olen kyllä joinain vuosina ollut uupuneempikin 20 km kohtaan tultaessa. En ole oikein välittänyt enää katsella väliaikoja, mutta päätän katsoa 20 km väliajan ja tehdä sen mukaan taktiikan loppumatkalle. Arvelen ajan olevan välillä 1:25 – 1:30. Jos aika on 1:25, se riittää varmasti 2:15 alitukseen ja silloin jopa 2:10 alituksesta voi vielä lähteä kamppailemaan.

1:24:42, hyvä.

21 km – Maali

Kun ensimmäinen kolmesta pahasta ylämäestä on voitettu, tasailen hieman sykettä ja yritän hakea hyvää tunnetta helpompiin maaston kohtiin. Matkan aikana on tullut sellainen vaikutelma, että alamäkien lopussa on helppo rullata ihmisistä ohi ja, että hyvinkin menneen ylämäen jälkeen mäen päällä kannattaa hieman hengähtää.

Päätän olla välittämättä väliajoista ja katsoa vasta jossain 25-27 km kohdalla missä mennään ja millaista loppuaikaa voin tavoitella. Nyt on hyvin tilaa juosta ja alkaa tuntua siltä, että en ole vielä parastani tässä kisassa näyttänyt. Jalkojen vauhti hieman kiihtyy ja olo tuntuu mukavan vahvalta. No niin, näitä kilometreja varten olen vuoden harjoitellut ja nyt on aika alkaa juosta.

Juoksu alkaa kulkea.

Henkisesti valmistan itseäni Abborbackeniin. Lopussa on monta kertaa tullut noutaja. ”Älä tee mitään, ennen kuin Abborbacken on ohi.” Nautin vauhdista ja siitä, että aivan täysillä ei vielä tarvitse mennä, aivan kaikki ei vielä ole pelissä. Jossain vaiheessa mahaan oli tullut kouraisu, jonka takia en oikein uskalla enää juoda. Energiaa tuntuu kuitenkin riittävän, joten päätän mennä viimeiset juomapaikat niin, että otan jokaisessa vain kulauksen vettä. Taktiikka toimii hyvin.

Abborbackenin alku on – kyllä – jyrkkä, mutta asfaltille päästyäni olo on hieno: voisin lisätä vauhtia, jos haluaisin! Vilkaisin myös kellosta ensimmäisen numeron ja km-vauhti alkoi nelosella. Hopeamitali on siis tulossa, nyt juoksu kulkee ja maaliin on neljä kilometriä. Nyt juostaan hyvästä ajasta viimeisiä kymmeniä sekunteja pois!

Muutama kilsa ennen maalia nivunen on taas alkanut ilmoitella itsestään ja joudun hieman varomaan sitä, että lopussa ei joutuisi pahemman vamman takia hidastelemaan. Pellolla käännän luottavaisena Karinsbackenille. Vielä se hallitusti ylös ja loppuvedätys alkaa. Kaksi kilometria ennen maalia väliaika on n. 1:59, joten olen varma, että 2:10 alittuu.

Karinsbacke menee katse tiukasti metrin päässä edessä maassa ja yhtään kovempaa en sitä voisi juosta. Mäen päällä hieman tasoittelua ja alan ajatella sijoitusta. Loppusijallahan ei sinänsä ole tällä kertaa mitään väliä, mutta katson edestä paitoja sillä silmällä, että teen niistä itselleni tavoitteita. ”Nuo kolme aion vielä ohittaa.”

Loppupelto aukeaa ja haluan juosta vielä sen kovaa. Tässä olen monesti toiminut muiden pujottelukeppinä, mutta nyt minä olen se, joka lisää vauhtia. Innolla odotan mitä numeroita tulostaululla on, kun olen tarpeeksi lähellä nähdäkseni sen. Voiko jopa 2:08 alittua? Maaliin on 50 metriä ja taululla on 2:06 jotain. Nyt en anna yhtään sekuntia enää pois. Maaliviiva. Nyt.

Oliko se helppoa?

Tankkaukset maalissa ja kävelen vaatteidenvaihtoon. Oma pussi löytyy ja alan riisua kisavaatteita. Outoa, yleensä tässä vaiheessa ei tahdo pysyä pystyssä ja kyykkyyn on mahdotonta mennä. Nyt jalat eivät tunnu mitenkään kipeiltä, ei edes erityisen väsyneiltä. Olo on kuin joskus HCR:n maalissa, olipa hienoa juosta!

Loppuaika 2:07:00 on hyvä. Virallinen tavoitteeni oli alle 2:10, jonkin verran puhuin ajasta 2:08, jos kaikki menee hyvin. Nyt kaikki ei mennyt hyvin. Alkumatkasta jouduin ruuhkan takia juoksemaan paljon hitaammin kuin halusin. Silloin tulee väkisin myös turhaa sivuttaisliikettä, jarruttelua, kiihdyttelyä ja huonommalla alustalla juoksemista. Toki pidin järjen koko ajan mukana ja olen aika hyvä juoksemaan taloudellisesti tuollaisissa tilanteissa (on noita suunnistusviestejä tullut joskus muutama aloitettua…). Mutta silti, loppuaika on parempi kuin mihin uskoin!

Olisinko pystynyt tuohon aikaan vai parempaan, jos olisin ollut paremmassa lähtöryhmässä? Vai olisinko juossut alun liian kovaa? Pitäisikö Lidingö oikeasti juosta tällaisella taktiikalla, missä alussa jopa 10 km mennään noin hiljaa? Vai olinko nyt vain paremmin valmistautunut pitkään matkaan kuin ennen? En tiedä. Vauhdinjako oli nyt kuitenkin hyvin poikkeuksellinen.

Olen juossut vuoden aikana enemmän kuin uskalsin toivoa ja enemmän kuin vuosikausiin. Lisäksi olen tehnyt poikkeuksellisen paljon (n. 15 kpl) poikkeuksellisen pitkiä lenkkejä (27-32 km). Muutama kisa, muutama suunnistus ja paljon työtä vammojen hoitamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Ja kaiken pohjalla tietysti ne ”pakkolenkit”. Aulangon mäkisessä maastossa 15 km ”peruslenkki” on tuskin koskaan ollut kovin kiva kokemus, mutta niitä on pitänyt vain tehdä kerta toisensa jälkeen. Niiden rakentamalle perustalle olen uskonut harjoitteluni nojaavan.

Vuosi on ollut – pikkuvammoista huolimatta – ehjä. En osaa vielä arvioida kisavauhtia enkä kunnon ajoituksen onnistumista. Tuntuu, että olisin halunnut tehdä sekä ennen kisaa, että sen aikana asioita toisin. Toisaalta olen tehnyt nyt monia asioita en sen takia, että halusin tehdä niitä vaan sen takia, että halusin onnistua Lidingössä. Ja se toimi.

Bra jobbat.