Muistan tapauksen ala-asteelta. Luokan pullukka odotti yksinään välitunnin loppumista. Samassa koulukiusaaja pamahti paikalle ja tokaisi: “Mitä läski?” Pullukka purskahti itkuun ja karkasi paikalta. Kun opettaja kysyi, mikä on hätänä, hän kertoi tapahtuneesta. Koulukiusaaja puolestaan totesi, ettei pullukalla ole huumorintajua: “sehän oli vitsi!”
Huumori ei ole hauskaa silloin kun sillä on uhri.
Tätä samaa retorista metkua käytetään myös aikuisiällä tämän tästä. Joku sanoo jotain ikävää tai loukkaavaa, ja sitten kun joutuu vastaamaan syytökseen, vedotaankin vastapuolen huumorintajuttomuuteen. Esimerkiksi viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa tämä konnankoukku on noussut ennenäkemättömään huutoon. Huumorin funktio on kuitenkin viihdyttää, eli tuottaa mielihyvää. Silloin kun sanat satuttavat, ei ole kyse huumorista – vaan henkisestä väkivallasta.
Vaikka kulttuurissamme usein niin ajatellaan, sanat eivät ole harmittomia. Kerran ääneen sanottu lause saattaa jäädä elämään ihmisten mielissä, vaikka se kuinka peruttaisiin jälkikäteen. Ja samalla tavalla “vitsikäs” loukkaus tekee tuhoaan, vaikka sitä kuinka seliteltäisiin jälkikäteen.
Ihminen on viime kädessä tässä asiassa hurjan yksinkertainen otus. Kauniit sanat aiheuttavat mielihyvää. Ja naljailut ja ilkeilyt puolestaan pahoittavat mielen – vaikka nahka olisi kuinka kovetettu. Sanat aiheuttavat aivoissa verkottuneita reaktioita, jotka ulottuvat myös tunnesäätelystä vastaaville aivoalueille. Kauniit sanat sytyttävät positiivisen tunnereaktion ja nostavat mielihyvähormonien tuotantoa. Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.
Tämän takia olisikin tärkeää pyrkiä ennen kaikkea positiiviseen ilmaisuun niin kotona kuin töissäkin. Maailman johtaviin avioliittotutkijoihin kuuluva John Gottman havaitsi tutkimuksissaan, että kestäviä avioliittoja yhdisti yksi erityinen asia: positiivisten ja negatiivisten tunneilmaisujen suhde oli 5:1.
Keskittämällä keskustelu kohteliaisuuksiin ja aitoon huumoriin, on kaikilla hyvä olla. Naljailuun ja piikittelyyn perustuva perhe- tai työelämä ei tee viime kädessä kenellekään hyvää: päin vastoin, jatkuvassa stressitilassa toimiminen johtaa ennen pitkää sydän- ja verenkiertosairauksiin ja pahimmillaan jopa syöpään.
Ja vitsit: hyvä vitsi on sellainen, joka naurattaa kaikkia asianomaisia.
Ajattelun ammattilainen 
Erittäin hyvä! Tuo kohta ihmisten yksinkertaisuudesta sai erityisesti miettimään:
Ensin tuli olo, että näinhän se todella toimii ja erityisesti loukkaukset saattavat jäädä ’kiertämään’ päiväkausiksi.
Sitten huomio: eri asiat koskettavat eri ihmisiä, eri hetkissä ja erilaisissa sisäisissä tiloissa/tunnelmissa – aiemmin loukkaavaksi koettu tai edes tarkoitettu ei välttämättä myöhemmin tunnu enää missään.
Siitä kysymys: entä jos ei alunperinkään pyrkisi nahkan paksuuden kasvattamiseen vaan sisäisyytensä vahvistamiseen siten, että voisi ottaa vastaan maailman ’viestit’ sellaisenaan, siis viesteinä, ei tunneviesteinä? Tämä edellyttäisi jo jonkinlaisen harjoitustien kulkemista.
Ensinnäkin Laurille kiitokset hyvästä kirjoituksesta! Tärkeä aihe ja hyviä pointteja.
Mikko: Hyvä huomio myös tuo ihmisten välinen ero ja tilanteinen / sisäisten tilojen vaikutus viestin tulkintaan.
Tuosta kysymyksestä minkä esitit voisin sanoa sen verran, että mielestäni ajatus viestien tulkitsemisesta ”sellaisenaan” (ilman tunnesävyjä) rinnastaa ihmisen ajattelutoiminnan ehkä liikaakin tietokoneen toimintaan tai vastaavan mekaaniseen symbolien prosessointiin. Itse näkisin viestien tulkinnan jo lähtökohtaisesti sellaiseksi prosessiksi, jossa on mukana jonkinlainen emotionaalinen merkitys – eli että tunteet eivät ole vain jokin valinnainen lisä, vaan osa ihmisen merkitysprosessointia.
Kuten sanoitkin, niin tietysti voi yrittää harjoitella viestien tulkitsemista siten, että niiden aiheuttama tunnereaktio ei olisi niin suuri eikä ainakaan haitallinen. Mutta tämä tosiaan vaatisi harjoitusta. Lisäksi tärkeä myös tuo Laurin kommentti alempana negatiivisten viestien kestämisestä ja tunnesäätelystä, joka kehittyy parhaiten juuri positiivisessa ympäristössä. Tässä tulee hyvin esiin myös muiden ihmisten merkitys tunteiden säätelyn kehityksessä.
Totta. NIIN TOTTA. Kiitos hienosta tekstistä!
Taputuksia täältäkin tärkeän asian hyvästä muotoilusta! Harkitsin itsekin aiheesta kirjoittamista, mutta nyt taidan vain linkittää tänne tilaisuuden tullen.
Kiitos kirjoituksesta. Nuo ”vitsit” suodattuvat jokaisen omien kokemusten, mielentilojen ja menneisyyden lävitse. saavuttavat sitten kiertoratansa tai kukeutuvat unohduksiin. Kannattaa pistää kiertoon sitä parempaa laatua, myönteisempää, iloisempaa ja myönteisempää ilmaisua. Rakkautta pystyy tuhlaamaan sen vähenemättä.
Hyvin kirjoitit taas. Tuo kiusaaminen on vastenmielinen ilmiö ja olen paljon miettinyt miksi nimenomaan me suomalaiset kuulemma johdamme tilastoja siinä asiassa. Olen vääntänyt joskus kättä erään jo eläkkeelle siirtyneen peruskoulunopettajan kanssa kiusaamisesta. Hän oli ja on edelleen vahvasti sitä mieltä, että lapsen vain pitää sietää sitä, koska kiusaamisen kohteena oleminen muka jotenkin kasvattaa. En ole kyllä löytänyt mitään todisteita sen puolesta, että esimerkiksi erimielisyyksien kestämiseen ja ihmissuhteiden monimuotoisuuden sietämiseen kasvaisi kiusaamisen kautta. Se kun tahtoo vielä kohdistua melko järjestelmällisesti aina samaan henkilöön toisin kuin ns. normaalit elämässä koettavat pettymykset.
Outi,
Kiitos tärkeistä huomioista. Kiusaamisen kestäminen ei tosiaankaan johda kasvamiseen, ainakin jos viimeaikaista tunnetutkimusta on uskominen. Päin vastoin: se opettaa vain olemaan ilmaisematta esimerkiksi sitä surua tai raivoa, jota kiusaaminen aiheutta. Tästä seuraa puolestaan merkittäviä haittavaikutuksia.
Viime aikoina suosioon nousseissa kasvatussuunnissa on muuten havaittu, että lapsi oppii kestämään myös negatiivisia virikkeitä nimenomaan positiivisessa ympäristössä: jos yleisympäristö on positiivinen, lapsi voi jopa ymmärtää sitä, että kiusaajan toiminta johtuu hänen omasta pahasta olostaan. Positiivisen ja rikastavan ympäristön rakentaminen onkin nähdäkseni sitä todellista lasten kasvattamista – niin vanhempien kuin opettajienkin osalta.
Upea kirjoitus ja niin paikkaansapitävä! Juuri tästä aiheesta usein paasaan esimerkiksi IRCissä, jossa ihmiset tuppaavat heittämään loukkaavaakin läppää ja vähättelemään sanojen merkitystä. Tätä tekstiä jakaa eteenpäin hyvillä mielin.
Täyttä asiaa! Huumorin ja pilkan raja on joskus hiuksenhieno, mutta jos asianomaista ei naurata, niin asian pitäisi olla selvä…
Höpö höpö. Sarkasmi on toki vaikea laji ja kiusaaminen on kiusaamista, mutta eihän koko elämästä voi tehdä poliittisesti korrektia höttöä siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään. Naljailu (itseen ja hyvän maun rajoissa muihinkin kohdistuva) on maailman vanhin ja varmin tapa yhdistää ihmisiä. Tätä huumorin ydintä ei 2000-luvun pseudokorrektius pysty sulattamaan.
Arvon Keskonen,
Tässä ei ole kyse poliittisesta korrektiudesta, vaan siitä, miten ihmisen aivot ja mieli käsittelevät kielellistä informaatiota. Positiivisesti latautunut kielenkäyttö synnyttää hermostoaktivaatioita, joiden tuloksena kroppaan erittyy muun muassa palkintovälittäjäaineita ja mielihyvähormoneita. Tämä ei edistä vain hyvinvointia ja hyväntuulisuutta, vaan sillä on suora merkitys terveydelle.
Vastaavasti negatiivinen kielenkäyttö – siis hyökkäys toista ihmistä kohtaan – lisää stressihormonien tuotantoa, josta puolestaan seuraa pitkällä tähtäimellä myös selkeitä kielteisiä terveysvaikutuksia. Kaikkein pahinta on kovan nahan kasvattaminen: heikoimmin pärjäävät sekä hyvinvointi- että terveysmittareilla viimeaikaisten tunnetutkimusten valossa ne, jotka eivät ilmaise tunteitaan. Negatiivisen tunnereaktion pidätteleminen kun vaatii entisestään lisää resursseja. Summaten: toiseen käyvä kielenkäyttö on väkivaltaa, jolla on ihan konkreettisia fyysisiä seurauksia.
Sen sijaan itseironia on loistava viihdyttämisen muoto, joka toimii myös voimallisena retorisena keinona monissa asetelmissa. Mutta sillä ei olekaan mitään tekemistä toisen ihmisen satuttamisen kanssa.
Keskonen, sarkasmi (kr. etymologia ”lihan leikkaaminen”) ei ole kovin vaikea laji; siitä pidättäytyminen on. Myönteisten asioiden sanominen autenttisesti tavalla, jota ei yksinkertaisesti voida tulkita sarkasmiksi, on vaikeimpia kommunikaation taitoja hallita. Sen takia emme siihen juuri törmääkään; sarkasmiin sen sijaan tuon tuostakin.
Mielestäni on hyvä muistuttaa itseään (itse teen näin), että sarkasmi on lopulta sosiaalisen aggression muoto. Se on ilkeilyä. Onko ilkeydessä sinänsä jotain ihailtavaa – muuten kuin puhtaan teknisesti sukkelana sanojen kääntelynä? On varmasti parempiakin, rakentavia ja hyvinvointia lisäävämpiä tapoja osoittaa sosiaalista dominanssia ja omaa asemaa kuin riipiä myrkyllisillä sanoilla näiden itsetuntoa.
Sinänsä Lauri esittää (eksplisiittisesti) vain faktaväitteitä. Poliittinen korrektius (kuten myös sen vastustaminen) on puolestaan normatiivinen asenne kieleen: ajatus siitä, että on olemassa (tai olematta) jokin moraalisesti oikea tai väärä tapa käyttää kieltä, ja kaikkien pitäisi noudattaa tätä normia. Keskustelua tästä hyvinkin kimurantista eettisestä kysymyksestä ei kuitenkaan käydä yleensä mitenkään älykkäällä tai reflektiivisellä tavalla.
Keskonen kirjoitti: ”Naljailu (itseen ja hyvän maun rajoissa muihinkin kohdistuva) on maailman vanhin ja varmin tapa yhdistää ihmisiä.” Sanoit tässä oleellisen, vaikka tarkoititkin hieman muuta kuin mihin nyt itse puutun. Eli itseen kodistuva naljailu on huippujuttu ja itselleen nauraminen on yksi parhaista tavoista selvitä monesti kiperistäkin tilanteista. Valitettavasti vain nuo (entiset) koulukiusaajat ja monet noista politiikan nälvijöistä eivät todellakaan osaa nauraa itselleen. Heti jos joku muu kohdistaa naljailun heidän persoonaansa, he nykäisevät herneet hienoihin nenuihinsa ja ovat väärinymmärrettyjä poloisia. Ja pahimmillaan saavat kannattajansa tai – kuten jo näissäkin kommenteissa on tullut esille – opettajat taakseen.
Entisenä koulukiusattuna (yläasteella sain todellisen tosikon maineen, koska en kyennyt nauramaan itseeni kohdistuville välillä todella raaoille vitseille, vaan pahimillani rupesin itkemään, jos itsehillintä oli joutunut sinä päivänä jo liian koville) en siedä minkäänlaista ”se oli vitsi” -selittelyä keneltäkään. Julkisesti lausutun vitsin on oltava vitsi, jonka myös muut ymmärtävät, ei vain puhuja itse ja hänen kolme lähintä ystäväänsä. Minuakaan tuo koulukiusausjakso ei millään lailla kasvattanut, se vain lykkäsi opiskelujani ja muuhun elämään ryhtymistä monella vuodella. Sen sijaan voin turhia kerskailematta sanoa, että olen itseironian mestari. Eli kai minunkin olisi oikeastaan pitänyt voida nauraa kaikille niille ”vitseille”? Satuttava huumori ei todellakaan ole huumoria, vaan henkistä väkivaltaa, oli sen käyttäjänä kuka tahansa.
Olen huolissani seurannut viime aikojen julkista keskustelua ja pahasti loukkaavin ”totuuksien” naamioimista jälkikäteen ”vitseiksi” ja siksikin tällaiset kannanotot lämmittävät aina mieltä. Todella hyvä kirjoitus, jollaisia tarvittaisin nyt enemmänkin!
Veera,
Kiitos oivallisista huomioista! Tuosta huumorin ”ymmärtämisestä” vielä: taannoinhan joku opettaja sai hetkisen aikaa kohujulkisuutta väittämällä, että itse asiasa koulukiusaaminen on kiusatun oma vika: mitä ovat niin huumorintajuttomia. Tässä on kuitenkin takana se, että ymmärrys siitä, miten kieli toimii ja minkälaisilla se mekanismeilla se vaikuttaa meihin on alkanut saada valaistusta vasta ihan viime vuosikymmeninä. Siksi ei ole siis mikään ihme, ettei tämä tieto ole vielä jalkautunut kentälle koulumaailmaan. Olen aika optimistinen siitä, että kun viime aikojen neuropuolen ja tunnetutkimuksen tulokset siirtyvät myös opettajakoulutuksen käytäntöihin, asiat alkavat liikkumaan hyvään suuntaan.
Lauri, mitä mieltä olet poliittisesta satiirista? Poliittinen satiirihan on institutionalisoitu (ja kulttuurisesti hyväksytty ja tuettukin) vinoilun laji, jossa vallanpitäjien kustannuksella irvaillaan. Onko poliittinen satiiri demokratiassa (ja muissakin yhteiskuntajärjestelmissä) tarpeellinen ja perusteltu väline vallanpitäjien turhantärkeyden pois pudistamisessa ja eräänlaisena tyytymättömyyyden varaventtiilinä? Vai onko poliittinen satiiri ilmiö, joka ikään kuin oikeuttaa ja tekee yhteiskunnallisesti hyväksyttäväksi kiusaamisen, häijyt letkautukset, henkilökohtaisuuksiin menemisen, ilkeät piikit?
Mitä tulisi ajatella siitä, että jotkut satiirin kohteeksi joutuneet loukkaantuvat henkilökohtaisesta parjauksesta? Onko tämä syy rajoittaa poliittista satiiria. Toisaalta mitä tulisi ajatella siitä, että loukkaantumisensa ilmaissut poliitikko saa niskaansa kaksin verroin pilkkaa herkkähipiäisyydestä?
Tätä keskusteluahan on käyty mm. takavuosina Jari Tervon Koljatti-kirjaan liittyen. HS:n Antti Majander kirjoitti kirjasta näin: ”Alkuun nauru kantaa, sitten (vahingon)ilo hiipuu hymyilyksi, kunnes päällimmäiseksi nousee kiusaantuneisuus. Mitä muuta esimerkiksi pitkitetty vääntö Pekkarisen hiuslisäkkeestä on kuin koulukiusaamista tai kulahtanutta kapakkajuttua? Miten aikuinen mies viitsii? Vaikka koko maa olisi juuri näin lapsellinen.”
Monet muut kommentoijat (mm. Tervo itse) olivat sitä mieltä, ettei kyse lainkaan ole kiusaamisesta vaan satiiri käsittelee tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä.
Vähän samaan ilmiöpakettiin menee parin vuoden takainen Kaarina Hazardin kolumni Tony Halmeesta, jossa rikottiin sitä kirjoittamatonta käyttäytymissääntöä, ettei kuolleista puhuta pahaa. Hazardhan luonnehti Halmetta mm. näin: sikaniska, vitsi, vaaraton möhkäleen muotoinen kotieläin, niskamakkara, ”etninen maskotti; merkki, ei mies”, mulli, elukka, kuohittu mahtisonni. ”Meni oikealla hetkellä. Ymmärsi mennä”, kirjoitti Hazard. (http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/2010011310917932_k9.shtml)
Monet loukkaantuivat, mm. Tony Halmeen ja hänen muistonsa puolesta, Halmeen omaisten puolesta tai sitten olivat vain sitä mieltä, ettei noin sovi kirjoittaa kenestäkään.
Toiset puolustivat Hazardia ja katsoivat, että kolumni oli journalistisesti aivan perusteltu: kritiikkiä kohdistui yhteiskunnalliseen ilmiöön, luonnehdinnat Halmeesta olivat sivuseikka. (Tätä mieltä oli mm. Helsingin seurakuntayhtymän viestintäjohtaja, Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja.)
Olisi mukavaa, jos avaisit, Lauri, vähän näkemystäsi tästä kysymyskokonaisuudesta.
Päivitysilmoitus: “Se oli vitsi” | Koulukiusaaminen | Scoop.it
Hieno kirjoitus ja päteviä kommentteja!
Ja sitten vielä se vitsi:
Opettaja oli pahoillaan, kun yi 60 % oppilaista oli saanut matematiikan kokeista ala-arvoisen. Johon joku totesi: eihän meitä edes ole niin monta.
Toteaja taisi kuulua siihen jäljellejäävään 50%:iin.. 😀 (Huom. epäsuora lainaus, Ketonen & Myllyrinne)
Keskoselle, tässä esimerkkinä käyttetty heitto ”Läski” ei todellakaan ole mikään asia mikä tulisi ottaa vitsinä tai nailjailuna. Jos koen että minun isoa nenääni tuodaan esille tarpeettomasti keskusteluissa ja koen sen loukkaavana – > on sen tuominen esiin keskusteluissa asiattomasti ja tarpeettomasti minulle taakka ja loukkaus.
Jos itse tuon ison nenäni esille keskusteluissa, on se sitä itseään, eli huumoria jolla jokainen saakin luvan nauraa.
En ole oikeastaan lainkaan eri mieltä tästä aiheesta, mutta haluaisin kyllä tuoda esiin hieman lisää tuota jo Taskisen Mikon avaamaa näkökulmaa.
Olen kokenut tiiviin ystäväpiirini pinttyneen tavan – hyväntahtoisen naljailun – viime kädessä itsetuntoani ennemmin kasvattavana kuin nakertavana, ja näin siis tiedän molemmista puolista jotain: ajalta ennen kuin osasin suhtautua siihen, sekä ajasta jolloin se osoittautui olevan näsäviisautta, verbaalista nokkeluutta kysyvä taitolaji, jonka voisi näin tulkita jopa jonkinlaista älyä kehittäväksi viihteeksi, kuten nyt sitten vaikka sudokut tai sanaristikot. Ilman muuta sitä oli aikanaan todella hankalaa ymmärtää ja se saattoi toisinaan tuntua vaimeasti pahaltakin. Tietynlainen hyväntahtoisuus vallitsi kaveriyhteisössä, mikä teki tilanteista siedettävän ja jopa neutraalin.
Muutoksen avaimena – ainakin omassa tapauksessani – oli ehdottomasti kyky nauraa itselle. Havahduin siihen, ettei maailmaan mahdu oikeasti montaa niin vakavaa asiaa, että niistä pitäisi jotenkin mennä itseensä. Muistan hyvin erään ammatillisen opettajani sanat: ”Häpeällä siitä selviää”. Tämän oli tarkoitus keventää tunnelmaa kevätjuhlan esityksen jälkeen takahuoneessa. Näitä esimerkkejä on kymmenittäin huipentuen erääseen kesäjuhlaan mökillä, jonka järvessä muutaman kaverin kesken roiskimme vettä ja nauroimme sormella osoitellen toistemme sukukalleuksille kuin vajaaälyiset. Myös naytelmä nimeltä Mulkoilijat teki minuun aiheeseen kuuluvan vaikutuksen ja suosittelen katsomaan, jos sellainen vielä jossain elää. Näiden seurauksena sain pian huomata, että itselleen nauraminen on ilo, josta olin jäänyt paitsi koko lapsuuteni ja nuoruuteni keskeneräisen itsetunnon vuoksi.
En missään tapauksessa väitä, että kaava onneen olisi näin yksinkertainen. Oikeastaan tämä naljailu ei varmasti ole toiminut ”terapiana” itsetuntoni kehittymiselle, vaan ehkä pikemmin sen mittarina. Mutta jokainen voi osaltaan kehittää kykyä hyväksyä itseään pienin annoksin ja uskoisin sen olevan yksi tärkeimmistä kasvamisprosessin toisiinsa lomittuvista vaiheista – lienee mahdotonta nauraa itsessään asioille tai ominaisuuksille, joita ei voi hyväksyä. Niitä asioita on vaan työstettävä pikkuhiljaa niin, että ihan itse käsittelee perin pohjin itsessään tyytymättömyyttä aiheuttavan tekijän kaivaen tiedostamattomastaan esiin ennen kaikkea syyt, miksi se tuntuu pahalta, mikä häpeän tai muu pelko aiheuttaa sen tunteen ja ovatko nämä pelot todellisia, kun ne raahataan päivänvaloon, tai koko asia ensinkään niin vakava, että sillä kannattaa kuormittaa itsetuntoaan.
Tietenkin kannattaa myös kartoittaa omat mahdollisuutensa vaikuttaa asiaan. Esim. jos nyt vaikka olisi päässyt tulemaan vähän ylipainoa, niin sille todellakin voi tehdä jotain! On olemassa vain häviävän pieni todennäköisyys, että oman ylipainonsa voi selitellä lääketieteellisin syin pysyväksi. Ja jos on saamaton tekemään mitään asialle, niin silloin se on vaan parempi hyväksyä. Tai sitten huonoinpana vaihtoehtona olla hyväksymättä sekä tekemättä mitään asialle ja kuormittaa sillä itsetuntoaan.
”Naljailu puolestaan tööttää verenkierron täyteen kortisolia ja muita stressihormoneita.” Hyvin mielenkiintoista. Muistan lapsuudesta hyvin elävästi tunteen, kun sukellan salamannopeasti sellaiseen itsesäälimoodiin, että koko keskivartalo tuntuu puristuvan kasaan henkisen pahoinvoinnin seurauksena. En tiedä onko näillä kahdella asialla tekemistä keskenään, mutta väitän siitä huolimatta, että tuota elimistön psykosomaattista reaktiota voi mielellisesti hallita. Haluaisin tietää enemmän asiasta.
Hyvä itsetunto on joka tapauksessa tärkeä ja tavoittelun arvoinen asia jokaiselle ja ennen kaikkea kehitettävä ominaisuus, jolle itsetietoisuus on lähin omainen. Eikä tässä maailmassa ole oikeasti montaa niin paskantärkeää asiaa, josta piitata itsetuntonsa panoksena tai edes hävetä. Vielä muutama ajatuksen heitto:
Miksi välittää siitä, mitä muut Sinusta ajattelee?
Kaikki on lopulta itsestä kiinni ja oman tahdon takana.
Mistä johtuu, että tavallisesti nämä nenäilyn allergiset ovat myös yleisesti ilottomia?
Jos naljailettekin, niin tehkää se hyvällä tahdolla ja maulla!
Ja vielä loppuun vaihtoehtohuumoria á la Ihmebantu:
…näin provokatiivisena keskustelun herättäjänä 😉
Päivitysilmoitus: Trollaaminen on pahimmillaan ihmisten ja Internetin väärinkäyttöä | Rollemaa.org
Päivitysilmoitus: 5 arjen ironiaa | Ajattelun ammattilainen