Maailma on täynnä ennakkoluuloja. Arvotamme jatkuvasti asioita etukäteen tietämättämme niistä sen enempää. Usein ennakkoluulot kuitenkin osoittautuvat turhiksi. Onneksi. Niin kävi tälläkin kertaa. Kyllä, teatteriesitystäkin kohtaan voi olla epäluuloinen. Fantasia ei ole koskaan ollut mikään suosikkini eikä Taru sormusten herrasta herättänyt minussa etukäteen mitään erityisiä tunteita. Lähinnä olen pyöritellyt silmiäni niille ihmisille, jotka tuntuvat omistavan koko elämänsä kyseiselle saagalle ja lukevat kirjatrilogiaa nyt kymmenettä kertaa.
Neljän tunnin fantasiaseikkailu oli niin täynnä värejä, kohtaamisia, ääniä ja maailmoja, että sen upeutta on vaikea sanoiksi pukea.
Istuin siis katsomon penkkiin vailla suurempia odotuksia. Mutta mitä näinkään! Neljän tunnin fantasiaseikkailu oli niin täynnä värejä, kohtaamisia, ääniä ja maailmoja, että sen upeutta on vaikea sanoiksi pukea. Ennen kaikkea Taru on mielestäni erittäin onnistunut näytelmä visuaalisesti. Vaikka ei seuraisi tarinaa ollenkaan tai tietäisi juonenkäänteitä, kaikkea näkemäänsä voisi katsoa monen näytännön verran. Kohtaukset limittyvät toisiinsa mitä sujuvammin ja tarina vie mennessään.
Erityisesti mieleeni jäivät vaellus kohti tuomiovuorta lumimyrskyn keskellä. Jos suomen talvessa ei ole saanut nauttia tarpeeksi lumesta, kaupunginteatterissa pääsi oikeaan tunnelmaan. Kohtaus tuntui niin aidolta, että saattoi tuntea hiutaleiden leijailevan kasvoilleen. Ja juuri silloin teatteri on onnistunut tehtävässään, kun tuntee olevansa katsomon sijaan mukana seikkailussa. Muita vaikuttavia hetkiä olivat enttien metsän lipuminen näyttämölle ja sulavasti ilmassa liitelevät örkit. Ne tuntuivat ilmaantuvan aina sieltä mistä vähiten odotti ja menevän silmien ohi nopeammin kuin huomasikaan. Loppupuolella alkoi jo tuntua siltä, että hetkenä minä hyvänsä oman tuolin alta kurkkaisi joku tai örkin kämmenen tuntisi olkapäällään… Myös mustat ratsastajat ja jättiläismäinen hämähäkki olivat karmivuudessaan sitä luokkaa, että vähän vanhemmankin katsojan selkäpiitä karmi.
Visuaalinen ilotulitus jatkuu näytelmän puvustuksessa. Pirjo Liiri-Majavan taitavaa kädenjälkeä on ilo katsella. Kaikki pienet yksityiskohdat muodostavat juuri oikeanlaisen kokonaisuuden. Erityisen mielenkiintoista on nähdä nyt näyttämöllä niitä asuja, joita aikaisemmin sai ihastella luonnoskuvina. Näihin tunnelmiin voit palata aikaisemmassa postauksessani täällä.
Klonkku on yhtä aikaa jotain todella taidokasta mutta kuitenkin kamalaa. Miten voi samaan aikaan sääliä ja inhota jotain niin paljon? Riutunut ja surullinen hahmo saa paljon huomiota osakseen ja jää varmasti monen katsojan mieleen. Miska Kaukonen sulautuu rooliinsa niin hyvin, että näkyville jää pelkkä Klonkku ja itse näyttelijä liukuu johonkin lavasteiden uumeniin. Ja mikä ironisinta, juuri klonkun puvustus on yksi näytelmän vaikuttavimmista, vaikka idea piileekin siinä ettei mitään asua pitäisi huomatakaan. Ja Klonkun ääni jää todellakin kaikumaan päähän, vielä useamman viikonkin kuluttua huomaa valittavansa jostain mielessään tutun narisevalla äänellä.
Hobitit kulkevat uskollisina koko matkan sormuksen mukana, näytelmän alusta loppuun saakka. Frodon, Samin, Merrin ja Pippinin muodostama joukko on näytelmän ydin, ja hyvä sellainen ovatkin. He täydentävät toisiaan; siinä missä yksi häviää, toinen paikkaa omilla taidoillaan. Sam on niin vilpitön ja täynnä intoa, ettei hänen toivoisi koskaan kohtaavan mitään pahaa. Mutta kun se pahan hetki tulee, luotto ystävään on niin kova ettei edes ole muita vaihtoehtoja kuin selvitä. Frodo taas hurmaa tasapainoisuudellaan ja tyyneydellään. Vaikka pahan voi käsin koskettaa ja silmin nähdä, hänen viisautensa ei petä. Tällaisia henkilöitä soisi tuntevan enemmän tosielämässäkin.
Toisenlaista viisautta ja järkähtämättömyyttä taas edustaa Mika Kujalan Gandalf. Hän on isähahmo, joka on viimeiseen asti valmis suojelemaan joukkojaan. Jos epäoikeudenmukaisuus jotakuta kohtaa, Gandalf ei suostu vaikenemaan. Hän on loppuun asti valon puolella, pimeyttä vastaan.
Kaikki eri näköiset ja kokoiset, maailmaa omasta näkökulmastaan katsovat hahmot ovat loppujen lopuksi kuitenkin kokonaisuus. Ryhmä, jota jokainen pitää koossa omalla persoonallaan. Ilman yhtä yksilöä ryhmä ei olisi kokonainen, eikä ketään olisi oma itsensä ilman ryhmää. Vain yhteistyöllä voi päästä maaliin. Toki Tarussa on monia yksittäisiä sankareita ja roistoja, mutta lopputulos ei olisi sama ilman yhteistyön voimaa.
Kaiken maagisuuden ja fantasian keskellä Taru sormusten herrasta on myös inhimillinen. Se heijastaa niitä pelkoja, haluja sekä haaveita joita ihmiskuntakin on kokenut läpi historian. Valta on aina kiehtonut ihmisiä, mutta se tuo mukanaan myös vastuun, jonka taakkaa kaikki eivät kestä. Valta voi manipuloida mieltä. Luottamusta ei kuitenkaan saavuteta vihalla ja kostonhimolla, vaan taidolla kieltäytyä vihaamasta. Maailman sydän on luonto, joka luo pohjan kaikelle muulle elämälle. Voi valita, onko se liittolainen vai vihollinen. Mutta todellisia voittajia ovat ainoastaan ne, keille luonto on arvokas ystävä, ei este vallanhimon täyttämällä tiellä.
Kuinka paljon maailma oikeastaan on edes muuttunut?
Vaikka Tolkien itse toivoi ettei Tarua sormusten herrasta tulkittaisi liiaksi esimerkiksi yhteiskunnallisesta tai historiallisesta näkökulmasta, minulle teoksen hienous näyttäytyy osaltaan juuri sitä kautta. En voi olla ajattelematta juuri ennen kirjoitustyötä käytyjen tuhoisien sotien vaikutusta Tolkienin ajatteluun tai sormusta vallan symbolina aikakautena, jolloin rautaesirippu alkoi jakaa maailmaa kahtia. Pintatasolla Kaupunginteatterinkin lavalla nähdään suuri ja mahtava fantasiaseikkailu, mutta todellisuudessa se on jotain vielä enemmän. Kuvaus tietystä ajasta, jota ei enää ole, mutta kuitenkin jotain niin ajatonta, että samat elementit voi nähdä nykypäivänäkin. Tolkien onnistui tavoittamaan pysyvyyden jatkuvasti muuttuvassa maailmassa. On melko pysäyttävää ymmärtää kuinka ajankohtaisilta nämä teemat tuntuvat, vielä 60-vuoden kuluttuakin. Kuinka paljon maailma oikeastaan on edes muuttunut?
Voin lämpimästi suositella Tarua myös teille, kenelle sormuksen maailma ei ole ennestään tuttu. Uusia maailmoja kyllä avautuu sitä mukaa, kun näytelmä etenee. Elokuvassa esiintyneet, mutta näytelmästä puuttuneet hahmot eivät harmita, koska en tunne heitä vieläkään ja lisätyt taas ovat kuuluneet aina minun saagaani. Samasta tarinasta on aina yhtä monta kokemusta kuin on katsojiakin.
Sara Nyman
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun kaupunginteatteri
Kotikriitikot 
Jätä kommentti