Tein eilen yliopistourani toiseksi viimeisen (!!) tentin.

Opiskeluvuosien aikana olen huomannut itselläni tietynlaiset ”tenttirituaalit”, jotka toistuvat vuodesta toiseen. Aloitetaan vaikka tenttikuplasta, jossa elelen noin viikon verran ennen tenttipäivää. Ennen tenttikuplailua olen yleensä lähinnä vältellyt lukemista tai tehnyt sitä kaiken muun ohessa. Tiedättehän, toisella kädellä selaan Instagramia ja toisella kääntelen tenttikirjan sivuja sopivissa väleissä. Mutta kun sitten sujahdan tähän surullisen kuuluisaan kuplaan, alkaa panikointi. Mietin tenttiä ja lukemista koko ajan. Esimerkiksi kun teen ruokaa tai olen koiran kanssa lenkillä mietin, että tämänkin ajan voisi käyttää lukemiseen. Tentti on siis mielessä ensimmäisenä aamulla ja illalla viimeisenä silmät sulkiessa – jos siis maltan lukemiseltani nukkua.

Mitä taas tulee itse tentteihin… Olen viimeisen vuoden tehnyt lähinnä kotitenttejä (kiitos Helsingin Yliopisto!) tai suorittanut kurssit esseinä. Kotitenteissä on oma tunnelmansa, siitä ei pääse mihinkään. Kieltämättä itseänikin hieman eilen huvitti oma akateemisuuteni, kun hakkasin yöpaita päällä näppäimistöä ja toisella kädellä kauhoin jäätelöä suuhuni. Mukavuus ensin, vai miten se meni… Aloitan yleensä puolisen tuntia ennen tentin alkua valmistautumisen: työpöydälle jäävät koneen lisäksi tenttikirjat, iso lasi vettä (ja jäätelöä, josta en edes erityisemmin pidä). Sitten alkaa armoton näpytys. Ja jos jossain vaiheessa tuntuu, että pää hajoaa ja kaipaa pientä paussia, on mahdollista touhuta jotain muuta (kunhan muistaa, että tenttiaikaa on vain kolme tuntia). Kun eilen esimerkiksi tarvitsin pienen breikin kirjoittamisesta, kävin kuorimassa naamani. Voi kyllä. Myös kampauksen vaihto ja lottolapun tarkastus on koettu varsin toimiviksi väliaikaitoiminnoiksi.

Tentin aikana kämpässä täytyy myös olla täysi hiljaisuus. Pakko myöntää, että säälin sekä poikaystävääni että koiraani, joiden täytyy lähes lopettaa hengittäminen siksi aikaa, kun kirjoitan vastauksia. En tiedä, mikä siinä on, mutta en siedä minkäänlaisia ulkoisia ärsykkeitä. Muuten olen kyllä mestari sulkemaan pois kaiken ylimääräisen, mutta tenttitilanteessa se ei jostain syystä meinaa onnistua. Onneksi viimeisiä tenttejä viedään, hehe.

Mutta v-a-u mikä fiilis tuleekaan, kun kaiken panostuksen jälkeen pääsee painamaan lähetä-nappia ja tentti vihdoin päättyy. Ihan huippua! Samalla myös tenttikupla puhkeaa, ja sitä alkaa taas näkemään maailman ympärillään: ulkona on kevät (tai talvi, vuorokaudenajasta riippuen), tajuat että ensimmäinen suihku ikuisuuksiin voisi tehdä ihan hyvää (paitsi itseäsi myös kanssaeläjiäsi ajatellen), mietit milloin viimeksi olet lenkittänyt tai ruokkinut koirasi (hehheh) ja huomaat myös kämppäsi räjähtäneen taas käsiin, vaikka muutamia päiviä ennen tenttiä siivosit asunnon lattiasta kattoon – koska välttelit lukemista.

Sellaisia fiiliksiä ennen ja jälkeen viestinnän tentin. Seuraavaa (ja viimeistä!) odotellessa…