Sarah J Maas: A Court of Wings and Ruin (ACOTAR #3)

Olen kirjoittanut Sarah J Maasista tässä blogissa jo kahden kokonaisen postauksen verran ja lisäksi hänet mainitaan lempikirjailijanani useissa muissa postauksissa. Tätä postausta, jota parhaillaan luet, olen lykännyt ja lykännyt ja lykännyt. En oikein osaa kertoa miksi, koska eihän tässä pitäisi olla mitään hätää – arvio käsittelee vain lempikirjasarjani päätösosaa. No problem.

Mutta yes – problem. Ajatuksien laittaminen koherenttiin muotoon A Court of Wings and Ruinista on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi, vaikka olen lukenut teoksen nyt kahdesti kannesta kanteen. Ensimmäisellä lukukerralla ahmin koko 700-sivuisen teoksen alusta loppuun heti sen ilmestymisen jälkeen toukokuun alussa kolmessa päivässä. Sen jälkeen oli tyhjä ja tunteellinen olo ja tiesin, että kirja pitää lukea uudestaan, jotta osaan aikuisten oikeasti sanoa siitä jotain.

Jos et ole lukenut vielä aikaisempia postauksiani aiheesta, löydät ne täältä ja täältä. Kuten aiemmissakin teksteissä, kirjoitan teoksesta ensin ilman spoilereita ja sen jälkeen käsittelen tapahtumia tarkemmin. Postauksesta löytyy kohta, josta spoileri-varoitus alkaa.

Kirja alkaa samaan tyyliin kuin edeltäjänsä eli hieman aikaa on kulunut edellisen osan tapahtumista. Tällä kertaa Feyre on palannut Kevääseen, mutta ei ilman suunnitelmaa. Tamlinin petoksen jälkeen hän on päättänyt soluttautua vanhaan hoviinsa ja hajottaa sen sisältäpäin. Feyren suunnitelma on taidokas ja monimutkainen, mutta se toimii. Feyren paetessa muutamien mielenkiintoisten käänteiden jälkeen hovista, on Kevät hajallaan ja luhistumisen partaalla.

Prythian on sodan partaalla, niin sisäisesti kuin ulkoisia vihollisiakin vastaan. Teoksen päälinjat koostuvat sotaan valmistautumisesta ja liittolaisten hankkimisesta, mutta seassa on Maasille ominaiseen tapaan ihania ihmissuhdesotkuja ja uskomattomia kasvutarinoita. Varsinkin ACOMAFin lopussa Prythianiin päätyneet Feyren siskot Nesta ja Elain nostattavat lukijassa mitä erikoisempia tunteita. Mukana ovat tietenkin kaikki aiempien osien oleelliset hahmot ja mukaan tulee muutama hauska uusi tuttavuuskin. Näiden avulla maailma tuntuu vielä oikeammalta. Maasin tarkkuus yksityiskohdissa on suorastaan huikea.

ACOWAR on juuri oikeanlainen päätösosa sarjalle. Sen enempää spoilaamatta voin sanoa, että se itketti minua ensimmäisellä lukukerralla kahdesti, mikä on kirjojen parissa todella harvinaista. Teos juhlii sekä verisitein saatua perhettä ja sen arvoa, sekä itse valitun, sosiaalisen perheen tärkeyttä. Ja tarjoaa tietenkin huikaisevaa seikkailua, rakkautta, epätoivoa, taisteluja ja taikuutta.

Nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos haluat välttyä spoilereilta. Jos et, niin keep on reading.

Tähän alkuun on pakko kommentoida aivan teoksen alun tapahtumia, jotka tapahtuvat Keväässä. Nautin Feyren ajasta Keväässä täysillä, koska edellisten kirjojen perusteella olin aivan yhtä vihainen Tamlinille kuin Feyrekin. Kaipasin siis kostoa yhtä pahasti kuin Feyre ja oli huikeaa lukea, miten Feyre toteutti suunnitelmaansa. Tunsin kuitenkin piston sydämessäni, kun Feyre käytti Lucienia hyväkseen, mutta toisaalta L oli pettänyt Feyren ystävänä aiemmin. Toisaalta olin iloinen, kun Lucien lähti Feyren mukaan pois Keväästä. Alkuosan parhaita kohtauksia oli myös se, jossa Ianthe lähentelee Lucienia metsässä ja Feyre laittaa papittaren tuhoamaan oman kätensä. Huhhuh, sitä koston määrää.

Odotin paljon myös kohtaukselta, jossa Feyre ja Rhys tapaavat jälleen toisensa, enkä pettynyt. Tapahtumapaikka oli juuri oikea ja hahmojen reaktiot erittäin hyvin kirjoitettu. Jossain mielessä kohtaus oli jopa vähemmän dramaattinen kuin olin odottanut, mistä myös toisaalta pidin. Feyre ja Rhys ovat vuosituhannen rakkaustarina, ainakin Prythianissa, mutta loppujen lopuksi hekin ovat vain kaksi sielua, jotka rakastavat toisiaan syvästi ja joiden täytyy saada kohdata rauhassa.

Kuten jo aiemmin totesin, kirjaa leimaa sodan uhka ja siihen valmistautuminen. Yksi lempikohtauksiani koko kirjassa on kaikki hovit yhteen keräävä tapaaminen ja tunteet, jotka tapaamisessa pääsevät valloilleen. Ensin Feyren reaktio Tamlinin saapumiseen ja joka puolelta lentäviin loukkauksiin, ja sitten Azrielin reaktio Moriin kohdistuviin loukkauksiin. Voisin lukea pelkästään kyseisen kohtauksen miljoona kertaa uudestaan, sillä sen rytmi ja tunteikkuus ovat täysin toisesta maailmasta.

Tarinan edetessä on ihanaa huomata, miten Feyren ja Rhysin suhde vakiintuu ja heistä tulee toisillee entistäkin korvaattomammat. Näiden kahden lisäksi Nestan ja Cassianin välisen suhteen kehittyminen on erityisen mielenkiintoista, varsinkin kun Nesta on varsin tunnekylmä päälle päin ja Cassian kovakielinen. Lucienin puolesta sen sijaan tuntuu pahalta, sillä Elain ei välitä hänestä juurikaan. Sen sijaan Elain ja Azriel tulevat hyvin toimeen, mikä kuulostaa kukoistavan ystävyyssuhteen alulta. Aivan kirjan loppupuolella saadaan selvyyttä myös Morin ja Azin kuvioon ja Morin paljastus, jos mikä, on sydäntäsärkevä. Tuntuu pahalta molempien hahmojen puolesta.

Vielä muutama sana Amrenista. En tiedä miksi, mutta ehdin jo loppuratkaisun edellä pelätä, että Amren oli tosissaan pettänyt koko Yön hovin. Hetkeä myöhemmin tajusin, ettei niin voin olla, mikä käänsi tapahtumien merkityksen vielä sydäntäsärkevämpään suuntaan. Voitte kuvitella helpotukseni, kun Amren ei sitten loppujen lopulta ollutkaan poissa, vaan hänet saatiin takaisin. Lisäksi Amrenin ja Varianin romanssi on varsin söpö.

Mutta nyt riittää, sillä tämä teksti on jo pitkä. Asiaa ja pohdittavaa olisi vielä paljon, mutta onneksi esimerkiksi bookstagram-yhteisöstä on löytynyt tyyppejä, joiden kanssa näitä käänteitä on voinut pohtia. Kiitos vertaistuesta! Sitä tarvitaan todennäköisesti taas, kun saan Throne of Glassin kuudennen osan luettua ja jälleen ensi keväänä, kun ACOTARista ilmestyy vielä yksi novelli, joka kertoo sodan jälkeisestä ajasta.

Kiitos, jos luit koko pitkän tekstin!

★★★★★
Sarah J Maas: A Cour of Wing and Ruin ( ACOTAR #3)
Bloomsbury, 2017
Sivuja 697
Luettavaksi omasta hyllystä