Viime viikolla järjestetyn elokuvamusiikkiteemaisen Sibafestin tapahtumakalenteri oli niin kiinnostava, että olisin mielelläni käynyt kuuntelemassa viikon aikana useammankin konsertin. Muiden kiireiden keskellä ehdin vain kahteen tapahtumaan: elokuvamusiikkiaiheiseen paneelikeskusteluun sekä Harvinaisen hyvää elokuvamusiikkia -konserttiin. Nyt vähän ruodintaa ensinnä mainitusta – konsertista on luvassa juttua myöhemmin tällä viikolla.

Koska Taikalyhty ei ole lehti vaan blogi, en aio kirjoittaa referaattia tilaisuudesta. Sellaista kaipaavien kannattaa suunnata suoraan Sibafestin omille sivuille. Referaatin sijaan muhittelen tässä tekstissä ajatuksia, joita paneelikeskustelun mittaan nousi mieleeni.

Keskustelun puheenjohtajana toimi säveltäjä-kapellimestari Kirmo Lintinen. Keskustelijoiksi oli ennakkotiedoissa ilmoitettu tutkijat Antti Alanen ja Anu Juva sekä säveltäjä Timo Hietala. Heidän lisäkseen keskusteluun osallistui yllätysvieras, trumpetisti Tim Hagans. Jurnutetaan vähän alkuun: keskustelu käytiin (ilmeisesti Hagansin osallistumisen vuoksi) englanniksi, vaikka ennakkotiedoissa annettiin ymmärtää, että paneeli olisi suomenkielinen. Tämä ei ollut minulle mikään ongelma, ymmärränhän englantia – etenkin suomalaisten puhumaa englantia – moitteetta. Mutta mene ja tiedä, oliko yleisöön eksynyt puutteellisen tiedotuksen vuoksi myös niitä, joille englanti tuottaa hankaluuksia. Ilmeisesti mahdollisuus saada Hagans mukaan paneeliin nähtiin sen riskin arvoiseksi, etteivät kaikki kuulijat pysty kielimuurin vuoksi seuraamaan keskustelua.

Oli mukavaa päästä näkemään ja tapaamaan tutkijat Alanen ja Juva, joista erityisesti ensiksi mainittu oli minulle opiskeluaikoina jonkinlainen puoli-idoli (mielestäni parikymppisellä tytönhupakolla voi olla paljon kehnompiakin esikuvia). Keskustelun mittaan huomasi, kuinka tutkijat ja säveltäjä/muusikot lähestyvät elokuvamusiikkia erilaisista lähtökohdista. Vaikka noin puolet paneelin keskustelijoista edusti nimenomaan tutkijoiden ammattikuntaa, oli keskustelu kokonaisuudessaan hyvinkin ilmiökeskeistä: elokuvamusiikin suuret linjat kävivät esille lähinnä konkreettisten esimerkkielokuvien, -ohjaajien ja -säveltäjien kautta. Puisevaa teoriaa ei mukaan mahtunut, ja hyvä niin.

Tunnustan: olen itse oppinut elokuvamusiikkiin liittyvät asenteeni ennen kaikkea Susanna Välimäeltä, joka joitakin vuosia sitten veti (ja vetää kenties edelleen) Helsingin yliopistolla erinomaista elokuvan ääneen ja musiikkiin keskittyvää luentokurssia. Välimäen opetuksessa korostui ennen kaikkea ajatus elokuvamusiikin jakautumisesta parafraasiin eli mukailuun, polarisaatioon eli kohdentamiseen ja kontrapunktiin eli vastakohtaisuuteen ja kyseenalaistamiseen. Tämä jaottelu häilyi jossakin keskustelun metatasolla myös Sibafestin paneelissa, joskin fokus tuntui olevan ennen kaikkea parafraasissa ja polarisaatiossa.

Siitä lähtien, kun kävin Välimäen kurssilla viisastumassa viiden opintopisteen verran, olen ajatellut elokuvamusiikin olevan parhaimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa tai kumoaa sen, mitä kuvaraidalla tapahtuu. Kun kävin paneelin jälkeen vaihtamassa asiasta pari sanaa puhujien kanssa, Juva – onneksi – oikaisi minua: asia ei ole niin yksinkertainen, elokuvamusiikkia tarvitaan monenlaista. Juva on tietenkin oikeassa. Silti en luovu siitä näkökannasta, että elokuvamusiikki on kiinnostavimmillaan silloin, kun se kyseenalaistaa kuvaraidan tapahtumat.

Toisaalta elokuvamusiikki ei saa olla myöskään liian monimutkaista. Paneelissa nousi esiin Walter Murchin klassikkolausahdus:  ”There is a rule of thumb I use which is never to give the audience more than two-and-a-half things to think about aurally at any one moment.” Elokuvamusiikin säveltäjät ja koostajat joutuvat etsimään keskitietä kahden ääripään välistä: tulisi välttää sitä pateettista vaikutelmaa, joka syntyy, kun kaikki elokuvan ilmaisukeinot tuuppaavat katsojaa kohti samaa tulkintaa – mutta toisaalta liikaa ristiriitaisuuttakin tulee välttää. Ratkaisu löytyy rytmistä. Juva nosti esille Matti Kassilan oivalluksen: tärkein asia, jonka musiikki tekee elokuvaan, on rytmi. Juuri taitavalla rytmityksellä molemmat sudenkuopat – ratakiskosta vääntäminen ja toisaalta liika monimutkaisuus – voidaan välttää.

Alkuperäismusiikki eli elokuvaa varten sävelletty musiikki sai paneelissa suuren painoarvon. Tämä johtui luultavasti ainakin osittain siitä, että paneelin viidestä keskustelijasta kolme on työskennellyt nimenomaan elokuvien alkuperäismusiikin tuotannon parissa. Myös kompilaatiomusiikkia (eli musiikkia, jota ei ole sävelletty sitä elokuvaa varten, jossa sitä käytetään) sivuttiin, mutta varsin ylimalkaisesti. Tämä on sinänsä sääli, sillä – ja myönnän: tämä on mielipide, ei luonnonlaki – kompilaatiomusiikki tuppaa olemaan usein kiinnostavampaa kuin alkuperäismusiikki. Olen huomannut, että kompilaatiomusiikki ja kuvaraidan tapahtumien kyseenalaistaminen kulkevat usein käsi kädessä. Erityisesti tunnetut pop-kappaleet ja niiden muassaan raahaama merkityskuorma – erinomaisena esimerkkinä vaikkapa Bobby Vintonin Blue Velvet -kappale David Lynchin samannimisessä elokuvassa – ovat omiaan luomaan elokuvaan kiinnostavaa ristiriitaa.

Hietala painotti improvisaation roolia omassa sävellystyössään: hänen työskentelyprosessinsa alkaa elokuvan katselulla ja improvisoinnilla. Kuvaraita on siis sen inspiraation, joka synnyttää soundtrackin, perusta. Improvisointi painottaa sävellystekniikan apuvälineenä ennen kaikkea emootiota ration kustannuksella: kuvaraita ikään kuin ohjaa säveltäjän käsiä ja syntyvää ääntä ilman, että äly tai tietoisuus ehtisi laukoa väliin omia kommenttejaan. Toisinkin voi tehdä. Mieleen tulee ajatus säveltämisen suunnasta, jota pohdin Arvo Pärtiä käsittelevässä tekstissäni: ”Pärtin ja ymmärtääkseni myös useimpien muiden taidemusiikin säveltäjien työskentelyssä ensin on idea, abstraktio, ja vasta sen jälkeen sen manifestoituma, ääni.” Hietalan kohdalla prosessi etenee päinvastoin: sävellys ei synny abstraktiosta, vaan äänestä.

Pärt mainittiin myös paneelikeskustelussa hieman negatiivisessa valossa. Se oli muistaakseni Hagans, joka esitti asian jotakuinkin näin: Pärtin ja Philip Glassin kaltaisten säveltäjien musiikki alkaa elokuvissa jo puuduttaa, koska heidän musiikkinsa ilmaisee vain yhtä asiaa kerrallaan. Yleensä tuo yksi asia on täysin yhdensuuntaista myös kuvaraidan ilmaisun suhteen. Olen periaatteessa Hagansin kanssa samaa mieltä; Pärtin ja Glassin musiikkia on käytetty ja käytetään elokuvissa aivan liikaa ja usein todella mielikuvituksettomilla tavoilla. Mikään ei ole masentavampaa kuin halvan keskitysleiridokkarin taustalla soiva Spiegel im Spiegel (sinänsä mahtava sävelteos, josta elokuvateollisuus on tehnyt vastenmielisen kliseeklimpin).

Toisaalta elokuvat ovat – tai ainakin niiden pitäisi olla – ennen kaikkea elämyksiä, ei välineitä oman nokkeluuden tai kyvykkyyden todisteluun. Tämä kannattaisi minunkin palauttaa mieleeni hieman useammin… Ajatus nousi esiin Anu Juvan kommentissa: elokuva ja elokuvamusiikki ovat aina subjektiivisia kokemuksia; eri katsojat eivät kuule elokuvamusiikkia samalla tavalla. Elokuvamusiikki ei saavuta aina tutkijankaan mielen tietoista aluetta; jokainen katsoja, myös tutkija, saattaa uppoutua elokuvaan niin perinpohjaisesti, ettei musiikkia – tai muitakaan elementtejä – tule pohtineeksi tietoisella, analyttisella tasolla.

Jos elokuvan eri elementtejä tarkastellaan yksitellen, lienee tällainen uppoutuminen ja unohtaminen kaikkein yleisintä nimenomaan elokuvamusiikin saralla. Ääni ja musiikki kuuluvat vahvasti nimenomaan tiedostamattoman alueeseen – ne vaikuttavat katsojaan ilman, että hän tulee tästä vaikutuksesta tietoiseksi, ellei katsoja erityisesti ponnistele pitääkseen huomioon äänimaailman luonteessa ja keinoissa. Tässä yhteydessä on hyvä nostaa esille puheet elokuvien taustamusiikista. Koko taustamusiikin käsite kertoo paljon siitä, kuinka väheksyen elokuvamusiikkiin suhtaudutaan. Mikä ihmeen taustamusiikki? Sama asia olisi, jos puhuttaisiin taustalavastuksesta tai taustanäyttelystä. Elokuvamusiikki vaikuttaa tosiasiallisesti varsin voimakkaasti siihen, kuinka erilaiset kohtaukset koetaan. Sillä ei ole mitään tekemistä taustan kanssa. Siksi sanan taustamusiikki käyttämisestä elokuvamusiikin yhteydessä pitäisi mielestäni tehdä rangaistava teko.

Samasta syystä on tärkeää, että elokuvamusiikki otetaan säännöllisin väliajoin tarkastelun keskiöön, tehdään näkyväksi. Siitä kiitos Sibafestin paneelin järjestäjille ja keskustelijoille.