Kirjoitin kolme vuotta sitten pamfletin Kokemuksia palkkatyön ulkopuolelta. Olin silloin ollut 2½ vuotta työttömänä ja kyllästynyt siihen kuinka työttömiä pidetään nyky-Suomessa muita alempiarvoisina ihmisinä. Näinä kolmena vuonna asiat ovat muuttuneet siitä vielä dramaattisesti huonompaan suuntaan, joten on korkea aika palata asiaan.

En lähde tässä tiivistämään edellistä pamflettiani, mutta kertaan kuitenkin lyhyesti sen sisältöä. Esitin, että suomalaisten käsitykset työstä ovat yksipuolisia ja vanhentuneita: kun tiedotusvälineissä tai politiikassa puhutaan työstä, tarkoitetaan palkkatyötä, vaikka palkkatyön tarjonta ja merkitys vähenee koko ajan. Yhteiskunnassa tehtävä työ, tai työttömien työkyky ja -halukkuus, ei ole katoamassa mihinkään. Ainoastaan talousjärjestelmämme kyky maksaa palkkaa mielekkäistä ja hyödyllisistä töistä vähenee.

Henkilökohtaisemmalla tasolla totesin, että korkeakoulutettuna pitkäaikaistyöttömänä minun ei kannata aktiivisesti hakea ”mitä tahansa töitä” vapailta työmarkkinoilta, vaan tehdä palkatonta työtä. En tarkoita sillä työnantajan riistettävänä tehtävää pakkotyötä (”kuntouttava työtoiminta”, yms.) vaan vapaaehtoisesti tekemiäni asioita, joiden arvoa itselleni ja muille ei voi mitata palkassa.

Olin kuitenkin täysin valmis tekemään omaa koulutustani, osaamistani ja kiinnostustani vastaavaa palkkatyötä. Olin vuosien päämäärättömän haahuilun jälkeen löytänyt oman alani – ammatin, jossa olen hyvä, josta pidän, ja jossa minun toimeliaisuudestani on suurin mahdollinen hyöty muulle yhteiskunnalle. Hainkin koko työttömyyteni ajan jokaista oman alani työtä, joka ei olisi edellyttänyt muuttoa ja omien juurien väkivaltaista ylösrepimistä. Niin haki moni muukin, enkä päässyt kertaakaan edes haastatteluun.

Sitten tapahtui kuitenkin ihme, eli minulle tarjottiin oman alan töitä oikealla palkalla. Tarkoitan siis, että kirjaimellisesti tarjottiin, ei niin kuin TE-toimiston ”työtarjouksissa”, jotka ovat oikeasti työnhakukäskyjä. Ei minun mitään tarvinnut hakea, minulle vain soitettiin yhtenä päivänä ja kysyttiin töihin. Kyseessä oli tietenkin vain määräaikainen työsopimus, sillä ei vakitöitä ole meidän 1970-luvun jälkeen syntyneiden maailmassa. Melko pian tuon sopimuksen päättymisen jälkeen minulle kuitenkin tarjottiin jälleen oman alan töitä, täysin TE-toimiston virallisten työnhakukanavien ja avoimen haun ohi.

Näinä kolmena vuonna, jotka ovat kuluneet edellisestä pamfletistani, olen ollut suunnilleen puolet ajasta töissä ja puolet työttömänä. Nyt olen jälleen työtön, joten on hyvä aika purkaa näitä kokemuksiani. Ennen edellistä pamflettiani olin ollut töissä ainoastaan palkka- tai työmarkkinatuella. Nyt olen kuitenkin ehtinyt saada jo kokemusta ihan oikeista palkkatyöpaikoista.

Viimeksi aiheesta kirjoittaessani minulla ei siis ollut kauheasti kokemuksia siitä, mitä todella on tehdä palkkatyötä, joten nyt minulla on syvällisempi ja omakohtaisempi käsitys 2010-luvun työelämästä sekä suomalaisista työmarkkinoista. Allekirjoitan vieläkin edellisen pamflettini, mutta nyt minulla on laajempi kokemuspohja aiheesta.

Kokemus on tärkeä osa otsikkoa: edellisen pamflettini tapaan keskityn tässä ensisijaisesti omaan subjektiiviseen kokemukseeni. Kyse on omista mielipiteistäni, tunteistani ja kokemuksistani. Samalla toki toivon, että tämä pamfletti saa jonkun lukijan miettimään työn yhteiskunnallista, tai edes henkilökohtaista, merkitystä uudella tavalla.

1. luku: Ihmetyöllistyminen