Tämähän on kuin joulukalenterin luukkujen availua. Viimeiset luennot oli käyty jo eilen, joten tänään oli vain kaikenlaista erityistoimintaa. Päivä alkoi sivarilain ja palvelukseen liittyvien käytäntöjen kertauksella, jonka jälkeen oli lyhyt mutta ytimekäs info huoneiden siivouksesta. Iltapäivällä oli sitten Ympäristö ja kulttuuriomaisuuden suojelun erityistoimintaa; lyhyt retki läheiselle luonnonsuojelualueelle. Eli metsään.

Vaikka varsin kaupunkilaistunut datanomi olenkin niin käveleskeleminen metsässä ei ole maailmanloppu; itseasiassa se oli ihan mielenkiintoista. Hyönteisetkään eivät metsässä häirinneet, kun niitä oli käytännössä joka tapauksessa yhtä paljon mitä keskuksellakin. Itseasiassa metsällä ja keskuksella on muitakin useita yhteisiä piirteitä, mutta se liittyy seuraavaan aiheeseen.

Siivoaminen. Koulutuksessa olevien, legioonalaisten ja keskuksen henkilökunnan onneksi niin ajankäytön kuin yleisen hygienian ja turvallisuuden puolesta koulutuksessa olevien sivareiden ei tarvitse siivota kuin oma huoneensa eikä esimerkiksi vessoja tai suihkuja. Toisaalta huonekin oli saatu melko kiitettävään kuntoon viimeisen neljän viikon aikana, että siinäkin riitti töitä (jopa kahdeksikymmeneksi minuutiksi). Lattia oli alkanut muistuttamaan huolestuttavan paljon soratietä, mikä oli tosin levinnyt myös hieman sängyillekin jo. Ja.. tuota noin, huoneeseen ei oikeastaan juuri mitään muuta kuulukaan. Edellinen koulutuserä ja ehkä sitä edellinenkin ja ehkä sitäkin edellinen jne. oli jättänyt ikkunalaudalle osan Suomen biodiversiteettiä, jonka pyyhkiminen pois muuttikin huoneen kokonaisilmettä huomattavasti enemmän asuntotyyliseksi.

Ensimmäinen päivä kun myöhästyin luennolta koska heräämisessä, aamupalassa ja suihkussa meni liian pitkään. Vaikka missasinkin ensimmäisen luennon nimenhuudon ja elintärkeiden HSL-lomakkeiden (henkilökohtainen syyloma, tarkoittaa lähinnä koulutusjakson ja työpalvelun välistä aikaa) täytön ja palautuksen myöhästymällä tuskin kymmenen minuuttia, olen varsin tyytyväinen että ensimmäinen myöhästyminen tuli vasta nyt.

Päivän sää oli ollut varsin sateinen ja epävakaa koko päivän. Iltapäivällä tapahtuikin sitten odottamattoman odotettavasti mutta silti odottamattomasti sähkö- ja vesikatkos. Pimeät käytävät ja vesiputkiston selittämätön palohälyttimen kaltainen huuto toivat virkistävää tunnelmaa muuten tylsään päivään, mutta sekin loppui aikanaan. Tajusin kuitenkin että huoneessa istuminen ei oikeastaan innostanut (nettikin oli sammunut), joten päätin käväistä ulkona. Ulos päästyäni päätin lähteä kävelemään jonnekin. Käveltyäni hetken päätin suunnata pois keskuksen alueelta. Vähän matkaa käveltyäni päätin käydä kaupassa. Kaupasta tullessani päätin palata takaisin eri reittiä ja näin kävelin järven kiertävän polun kolmannen ja viimeisen kerran. Itseasiassa olisi pitänyt ajatella tuota hieman enemmän, sateisen metsän poikki tarpoessa kastuu yllättävän paljon.

Pohdiskellessani maailman menoa ja filosofian syvimpiä kolkkia kävelyllä tajusin, että käveleminen on oikeastaan ollut parh– muistettavimpia asioita mitä koulutusjaksolla tullut koettua. Ja yksi uusi syy kävelemiselle löytyi myös; olen aikalailla sellaista tyyppiä että haluan tehdä vapaa-ajalla jotain missä on jokin tavoite tai minkä lopussa on jokin saavutus. Koulutusjaksolla vapaa-ajalla on ollut välillä vain niin mahdottoman tylsää että käveleminen on tuntunut merkitykselliseltä ja hyvältä ajankäytöltä.

Ötökkäseikkailut jatkuvat myös. Ulkona kävellessäni näin reilun 10 senttiä pitkän kotilon, joka oli kooltaan ehkä 10 kertaa isompi kuin mikään kotilo mitä olin koskaan nähnyt luonnossa ennen tätä koulutusjaksoa. Mustia lähes 15-senttisiä ukkoetanoita on tullut nähtyä useampi, tarkemmin sanottuna viisi ja puoli (viimeinen oli aika traaginen tapaus), mutta niiden koko on lähinnä pituutta. Mainittu kotilo ei ollut muodoltaan edes mikään pitkulainen vaan tavallinen kotilo kymmenkertaistettuna. Varsin mielenkiintoista, eikös!

Eilisen matkustelun takia syöminen oli jäänyt hieman vähemmälle ja aamulla aamupala sitten maistui. Syötyäni tuhdin aamiaisen käveleskelin keskuksen alueella lämpöisessä aamuauringossa ja ajattelin että hyvällä aamiaisella lähtee hyvä päivä käyntiin. Jos jotain päivästä opin, niin hyvällä aamiaisella ei ole mitään yhteyttä hyvän päivän kanssa. Päivässä ei ollut mitään vikaa periaatteessa, itseasiassa se oli omalla kohdallani odotetuimpia päiviä koko koulutusjaksolla, mutta se oli vain jostain selittämättömästä syystä ankea ja masentava. (Huomaa että kyse ei ole haikeudesta mikä usein liitetään minkä tahansa jakson päättymiseen. Sen aika on edessä jos on tullakseen.)

Odotetuin päivä siviilipalveluksen koulutusjaksolla. Miksi? En tiedä. Päivän ohjelmaan kuului viimeinen ensiapukurssi, jolloin saimme myös todistukset kurssin suorittamisesta eli ensiapukortit. Olin suunnitellut myös sitoumuslomakkeen (työtodistus) palauttamisen tälle päivälle ja oli varsin mukava, kun sai sen tehtyä ja kaikki oli selvää eikä tarvinut enää kuin odotella jakson päättymistä. Ohjelmaan kuului myös liikuntailtapäivä, mikä tarkoittaa sitä että tarinan tehtävä ja tavoite on suoritettu nyt toisen kerran. Samalla täyttyi lupaamani järven kiertäminen useaan kertaan (toisen kerran), joten jakson kaikki tavoitteet ja haasteet ovat suoritettu. Mutta siihen se jääkin.

Maisemaa polun varrelta.

Ehkäpä päivän huono suunta lähti yllättäen kärpäsistä. Järven kiertävä polku on, kuten aiemmin mainitsinkin, hyvin luonnonläheistä ja siksi siellä lentelee jos jonkinmoista surisevaa ja siivekästä. Siellä on sitten tämä yhdenlainen kärpäslaji, joka lentelee ympärillä huonekärpästäkin sinnikkäästi huitelusta huolimatta. Ja käsittääkseni myös puree. Välillä kävellessä olo tuntui samalta kuin että joku ihminen olisi hypellyt ympärillä, tökkinyt välillä sormella selkään, käsivarsiin tai naamaan ja hihitellyt ja välittämättä mitään käskyistä lopettaa se. Eihän tökkiminen mitään vaarallista ole mutta käy melko rasittavaksi jossain vaiheessa.

Nyt kun tarinan huippukohta ja tapahtumat ovat selkeät, on syytä kerääntyä tapahtumapaikan oleskeluhuoneeseen, teehuoneeseen, kirjastoon tai vastaavaan kokoontumistilaan ja selvittää kuka on syyllinen. Niin kuin jokaiseen mystery novelin genren teokseen kuuluu.

Who dunnit
Vastaus tähän on ollut alusta alkaen melko selkeästi pääteltävissä, mutta tarkennettakoon vielä. Olen siis siviilipalveluksen koulutusjaksoa Lapinjärvellä suorittava velvollinen. Asun B-talossa toisessa kerroksessa huoneessa 227, oikeanpuoleinen sänky.

How dunnit
Tässäkään ei paljoa epäselvää. Kun tekona on ”Lapinjärven kiertäminen ympäri”, ainoa mahdollinen tapa tehdä se on joko kävellä tai ajaa jollain kulkuneuvolla. Kun autoja ja kaikkea sen tai suuremman kokoluokan ajoneuvoja on vaikea kantaa junamatkoilla mukana eikä satu polkupyörääkään nyt olemaan täällä, niin mahdollisiksi tekotavoiksi rajautuu käveleminen. Järven ympäri kulkee noin 12 kilometriä pitkä tie, joka on, oman ryhmän koulutusvastaavaa lainaten, ”pääosin tietä mutta joissain kohti vähemmän tietä ja enemmän metsää”.

Why dunnit
Koko tämänpäiväisen päivityksen idea olikin selvittää hieman motiivia tuohon kävelemiseen ja täten koko blogin teeman tarkoitukseen, joten aiempien kahden kohdan merkitys oli lähinnä vain luoda viittaus erääseen teokseen ja niiden sisältämä asia oli merkityksetöntä. Joka tapauksessa motiivi kävelemiseen on sinänsä varsin yksinkertainen, ehkä jopa niin yksinkertainen että se on jo monimutkainen. Tai ehkä ei. Ideana oli lähinnä tehdä joku nopea, järjetön tavoite ja rikkoa vähän arjen rutiineja. Halusin ikäänkuin tehdä jotain mihin tähdätä ja mitä saavuttaa koulutusjakson aikana, vaikkei teko tai lopputulos olisi itsessään minkään arvoinen. Eli toisin sanoen kaikessa yksinkertaisuudessaan jutun merkitys on sen merkityksettömyydessä.

(Why dunnit it so late)
Viime päivinä koulutuskeskuksen WLAN on takkuillut, jonka vuoksi päivitykset ovat välillä viivästyneet aamuun. WLANin takkuilu itseasiassa ratkaisi sen, että päätin etten jää tuonne Lapinjärvelle yhdeksikään päiväksi ylimääräistä koulutusjakson päättymisen jälkeen. Se ja yksi toinen seikka, josta lisää seuraavassa päivityksessä (jonka itseasiassa kirjoitan heti tämän jälkeen, minkä vuoksi tuon sanominen oli varsin outoa).

Lapinjärvi on nyt selätetty. Polku järven ympäri oli laadukkaampi mitä odotin, joskin ”polku” koostui yhtä kilometriä lukuunottamatta sora- tai asfalttiautotiestä. Se yksi kilometri kulki kuitenkin metsän poikki ja oli itseasiassa melko laadukaskin lukuunottamatta muutamaa sataa metriä, jotka piti kävellä korkeassa heinikossa, jossa polku tarkoitti lähinnä ”reittiä josta yksi ihminen on kävellyt joskus aiemmin”.

Näin luonnon helmassa kävellessä alkaa pohtia helposti elämän suuria kysymyksiä; Missäköhän nyt olenkaan? Mitä ihmettä olen tekemässä? Milloinkohan lähimmät kaupat menevät kiinni? Montakohan punkkia mahtuu yhteen ihmisjalkaan samanaikaisesti?

Olisikin noin.

Viime päivinä hyönteisongelmat alkaneet haitata täälläpäin. Viikonlopun aikana suihkuhuoneesta oli jätetty nähtävästi valot päälle ja yksi ikkuna auki. Ei tarvita paljoa mielikuvitusta päättelemään mitä siitä seuraa luonnonläheisessä sivarikeskuksessa.

Suihkun ja vessan seinille oli yön aikana ilmestynyt kymmeniä ellei satoja sääskien kaltaisia öttisiä ja sen lisäksi erikokoisia yökkösiä, suurimmat parisenttisiä. Eiväthän nämä hyönteiset pistä tai aiheuta muutakaan haittaa periaatteessa, mutta suihkukokemus lannistuu muutenkin ahtaassa suihkussa hieman kun kaikenlaista lentävää on seinissä, katossa ja nurkissa.

Toinen ongelma onkin aiemmin ohimennen mainitut kärpäset. Erityisesti tänään luennoilla istuessa useita kärpäsiä lenteli ympäri luentosalia jatkuvasti. Kärpäsetkään nyt eivät käytännössä tee ihmiselle mitään, mutta harvapa silti suhtautuu niihin tyynesti jos ne pörräävät jatkuvasti silmissä, surisevat korvissa tai tepastelevat käsivartta pitkin (kutina). Etenkään kun niitä on useita kimpussa samanaikaisesti.

Keittiön ruokalistan juureskeitto ei vaikuttanut nostavan ihmisten ruokahalua huippuunsa, joten noin kymmenen hengen porukka, minä mukaanlukien, päätti lähteä tutustumaan Lapinjärven ruokakulttuuriin. Taas.

Koska kylän kaksi ainoaa pizzeriaa, joista toinen on Kotipizza, omasivat varsin erikoiset aukioloajat (toinen ei ole auki maanantaisin, toinen auki vain 11:00-16:00), oli paikan löytäminen suhteellisen ongelmallista. Päätimme kuitenkin suunnata kohti erästä paikkaa, josta jotkut olivat kuulleet vain huhuja. Mama’s Grill.

Pitkän harhailun jälkeen, sattumoisin kulkien silti jatkuvasti oikeaan suuntaan, löysimme vihdoin perille. Grilli olikin erään sivarikeskukseltakin tutun henkilön uudehko yritys, joka panosti raaka-aineiden ja ruoan laatuun. Tämä näkyi ruoassakin kyllä, yllätyin taas siitä että ranskalaiset voivat itseasiassa olla hyviä eikä vain purtavaa muun ruoan ohella.

Lapinjärven ainoat ruokapaikat ovat nähtävästi tosiaan kaksi pizzeriaa ja mainuttu grilli. Paikat tulevat luultavasti tutuksi viimeistään silloin, jos joutuu koulutusjaksolla jäämään keskukselle, sillä ruokaa ei tosiaan viikonlopulta tarjota.