Saatoimme maahisen ti 21.1.14 & to 23.1.14

Tammitalven taika kiristyvi näin pakkasen keikkuessa liki kahdessa kymmenessä miinusasteessaan ja leijaa lumitähtösiä. Aika tuoda saturepun suojassa paitsi nokkahuilu, triangeli – sulo satukirja MAAHISEN VIIMEINEN MATKA (Otava 1995).

Nekalan satupöydän ääreen istuutui, kuinkas ollakaan, tutunmoista poikajengiä Iidesrannan päiväkodista, mukanaan kourallinen tyttöjäkin. Lisäksi siihen sopivat satupojat Kaapo ja Kaarle, pikkusisarustensa ja äitiensä jäädessä kuulastelemaan taaemmalle.

Huiluni sai tapailla, ehkä jollekulle kuulijoistakin tuttua ”Maani on majavan —” säveltä johdatukseksi, kuulokorvien herkistykseksi. Jo etukannesta havainnoitiin tarun päähahmo, jota seurataan. Ensimmäisen aukeaman kuva viimeistään takasi lasten huomion:

”Syvällä metsässä, missä naavaiset kuuset levittävät oksiaan asustaa juurimaahisten kansa.—” Satukirjoja lapsesta asti kolunnut aikuinen tunnistanee jo tässä vaiheessa kirjan taiteilijan Pirkko-Liisa Surojeginin kuvituksen yhteyden taannoisen ruotsalaismestari John Bauerin hahmojen maailmaan. ”Eräänä iltana maahiset kerääntyivät sukunsa vanhimman ympärille. Sillä oli jotain tärkeää kerrottavaa. − Minun on lähdettävä matkalle…” Ja kun muut, lukuisat pienenmoiset maahiset tuota herkeävät ihmettelemään, saatoin erilaisin maahisäänin kysellä ”Minne? Minne? Minne?”

Levottomuuden huokuessa maahisten joukossa vanha juurimaahinen jatkaa rauhallisesti, kuten paljon nähnyt ja kokenut vanhus vain voi. ”Hoitakaa rakkaudella metsäämme. Muistakaa, että pienet ja hennot taimet eivät saa jäädä suurten varjoon. Niitä on autettava ja niille on annettava tilaa kasvaa. —”  Tällaisen, tuiki tärkeimmän seikan vanha tahtoi jälkeensä jättää. Yksinkertaista? Kunhan tuumaat, ei niinkään.

Ja sitten, kuiskatessani: ”Kaikki istuivat hiljaa ja odottivat” sadun tekstistä, oli hissuista myös kirjaston satupöydän äärellä. Triangelin helähdyksin saimme uusia tähtiäkin syttymään ympärillemme kuin tarumetsän taivaalle. Tauko.

”Varhain seuraavana aamuna toisten vielä nukkuessa vanha juurimaahinen lähti. Vaisto, joka periytyi tuhansia vuosia sitten eläneiltä maahisilta ohjasi sitä eteenpäin. Tuuli puhalteli kesän muistoja yhä kauemmas —” Tällaisesta, verkan viisaasta, toisaalta vaatimattomasta mutta semminkin vakavasta tarinasisällöstä ei sadunkertoja-parka voi kuin liikuttuen nauttia. Niin tuulen hujua havupuiden oksistossa huulillani tapailin.

Sivun lopun kertova teksti johdattaa meidät jo siihen, mitä seuraavan sivun vuoropuhelussa – tässä tapauksessa maahisvanhan monologissa – ja piirroskuvassa todella havaitaan:

”Rakas ystävä, mitä sinulle on tapahtunut? —” vanha maahinen kysyy suurelta kuuseltaan. ”Mahla ei enää virrannut puun suonissa”. Tätä avasin selittäen, että mahla on sitä makeaa, sokerista nestettä, jota puu tarvitsee pysyäkseen pystyssä. ”—Sen henki oli lentänyt aikoja sitten pois.” Vaan tarkka silmäpari huomaa, mitä kuusivanhuksen takavasemmalla seisoo: ”— puun juurelta pyrki päivänvaloon pieni terhakka kuusentaimi. Maahinen tunsi olonsa iloisemmaksi. − Sinussapa on puhtia —”

Tämän sanottuaan maahinen hyvästelee kuusen ja suuntaa kohti vuoria. Maisema ja taipaleen tunnelmakin vaihtuvat.

Satulapset saivat tunnistaa, minkä eläimen kiinteän silmäparin vanha maahinen metsän reunasta aistii.

”Illan hämärtyessä maahinen saapui vuorten rotkossa lepäävän pienen metsälammen luo.”

Mikä ihonväreitä lähettävä tunnelma avautuukaan seuraavissa satukuvissa:

”Sinä näytät niin kovin yksinäiseltä, maahinen puheli lammelle. − Minäpä pidän sinulle seuraa ja nukun tämän yön vierelläsi.” Näin sai triangelin täsmällinen taika vuoronsa, kun: ”Samassa kuu ilmestyi vuorten takaa ja maahinen näki oman kuvansa lammen sysimustassa pinnassa. — Vaikka maahinen oli elänyt hyvin vanhaksi, se ei ollut koskaan nähnyt omia kasvojaan. —” Tässäpä meille, ulkonäkömme ja –muotomme ympärillä huoliville, kaksituhattaluvun lapsille puntaroitavaa.

Suloinen raukeus hiipi maahisen jäseniin ja se nukahti.

Seuraavan unikohtauksen iloisia maahiselon hetkiä kuvaava aukeamalta satulapset saivat omin sanoin löytää pienten juurissa eläväisten puuhia ja temppuja: ”marjojen poimintaa”, ”voltin tekoa” tai ”Kuperkeikkaa!” − tai ihan vaan pienen ”Kävelyä” ensiaskelin. ”Käpykin” tunnistettiin viimein erään maahisen otteesta monenmoisen mahdollisen arvauksen ja ”Mikä se puusta alas kopsahtaa.., oravaisellekin tuttu..?” vihjeen jälkeen. ”Pöllöt”, nuo pörröiset pikkuiset poikaset päiväkodin pojatkin bongasivat oikein HETI, kun taas Peltolammin harvemmassa, tällä kertaa kolmen kolmevuotiaan joukossa, taisi Niklasta ääneen ihmetyttää, miksi ne eivät osanneet lentää. Arvelin syyksi vielä liian pienikokoisia siipiä, joiden tuli kasvaa ison pöllön liitelyyn vahvemmiksi :O

” − Herää!” koetin mölähtää niin matalalta kuin suinkin, kun astuttiin takaisin tarun valveeseen. ”Uni katkesi. Maahinen avasi silmänsä. Kaikkialla oli valkoista. Se kurottautui katsomaan kuvaansa lammen pinnalta, mutta…” Nostin katseeni kuulijoihin: ”…lampi oli kadonnut.” Yksinkertaisin, mutta tahdikkain elein voi tehdä tarusta kertoessa vaikuttavaa – vaan siinäpä se hienovaraisuutta haastava vaikeus onkin. Ainoa, mitä saatan kuunnella (jollen noudattaa) on oma tuntumani tahdista ja tapahtumain kulusta, mukana eläminen ja kokeminen. Tässä kohtaa keskityinkin hirven olemuksen ja ”puheen” esille tuomiseen. ” − Olet niin häviävän pieni, kuului ääni ja jokaisen sanan kaikuessa maa tuntui tärähtävän.—” Siitä tömäyksestä ja sivun kuvasta saattoi taas nopsin eläintietäjä tunnistaa ”Hirven” saapuneen maahisen luokse – isompien lasten hommaa :O. Lammen katoamisesta hätääntyvälle maahiselle selviääkin, että lumi on peittänyt tienoon hänen nukkuessaan, ja että aika on rientänyt – kenties pidempään kuin vain yhden yön verran..!

”Nyt jo! Sitten minulla on kiire, olen vasta matkani alussa”, huolii maahinen. Vaan hirvipä tietääkin maahista enemmän ja toteaa tulleensa juuri sen vuoksi: ”— Auttamaan sinut perille. Istu sarvieni päälle niin lähdetään.”

Samanmoisia, pehmyitä pakkashiutaleita ripottelee maahisen tarussa kuin leijahteli satunnaisesti kirjaston ikkunoiden ulkopuolella. ” − Kautta aikojen me hirvet olemme kuljettaneet teikäläisiä määränpäähän ja tulemme niin aina tekemään, hirvi jatkoi puhettaan ja maahinen vain kuunteli. Välillä se vilkuili metsänreunaan päin —” Tässä kohtaa ojensin kirjan kuvaa likemmäs satulapsia, jotta saivat itsekin havainnoida maisemaa. ”Näkyykö siellä seuraajaa?” ”Ei”, kuului tomera pojan vastaus. Ei, ”— sutta ei enää näkynyt.—” ”Tums! Sitten hirvi pysähtyi. − Perillä ollaan, se sanoi ja kumartui niin, että sarvet koskettivat maata. Maahinen liukui varovasti alas sammaleisen kiven päälle.”

Lumen pitsisen metsän rajalle saapunut vanha maahinen näyttää melko yksinäiseltä, jopa säälittävältäkin…

Peltolammin pikku satupoppoo pysytteli kuulolla tässä vaiheessa, mutta Niklasta olivat vastapäisen hyllyn kirjankannet alkaneet kiinnostaa tarua enemmän… Ehkä verkkainen tahti oli liikaa pakkasesta punaposkena tupsahtaneelle virkulle ;)? Levottomuus tarttui sitten viereiseen Nellaankin, joka kuitenkin pysytteli istuallaan, vaikka Niklas pomppasi tutkimaan dvd hyllyltä Veljeäni Leijonamieltä.

” − Mitä minä teen täällä? Se [juurimaahinen] kyseli eikä löytänyt vastausta.” Kilautin triangelia. ”Silloin metsän hämäryyteen syttyi kirkas hohde ja maahisen eteen ilmestyi siivekäs olento —”, ja kun sen ääntä, ”uskomattoman kaunista”, sävelsin suustani, tunsin itseni kerrassaan rumilukseksi, joka yrittää epätoivoisesti muuntaa mörinäänsä vastakohdaksi. Lempeyttä, kirkkautta tavoittelin… ”ENKELI!” tunnisti Nico ihastuksessaan, ja etenkin Nekalan satulapsikatras kuunteli hiiren hiljaa seuraavaa Valon säteen taikahetkeä. ”Vain säteen ääni oli tärkeä. Maahinen toivoi, ettei se koskaan vaikenisi.”

Ja triangeli sai lisää töitä, kun ”Samassa lukuisat säteet ympäröivät maahisen”. Siltähän se kuulosti juuri!

Viimeinen aukeama ei toden totta ole vähäinen – vaan juurimaahisvanhan matkan kimmeltävä häntä. Sen viime parret luuli hieman kuntoaan kokeillen, Peltsun pikku mies ohittavansa peittämällä korvansa kämmenillään, ja samaa elettä matki siten toinenkin samanmoinen pieni miesi. Minäpä jätin ääneen sanomati – huulillani lausuin siis vain – ja silloinhan tuo päästikin korvansa vapaaksi. Vuorolausein äänettä/ ääneen kuultiin.. 😉 Ole ihmeessä hyvä ja löydä se Sinäkin, Lukija!

Hiljaiseen hetkeen päättyi satu Nekalassa, triangelin kilaukseen Peltolammilla.

Ja aikaahan jäi vallan somasti askareille: piirroksille, omille satukirjavalinnoille ja niistä jutusteluille kuin muovailuvahan pehmennykselle ja muotoilullekin. Vaan mitä ihanaista, tahdikasta soitantoa kuuluikaan – ja ”Mistä – MISTÄ?” ihmetteli Nico ääneen asti. ”Ehkä se kuuluu maahismetsästä… ehkä valonsäteen luota..?” tuumailin. Se tulvi ihan todella Walt Disneyn ikivihreän animaatioelokuvan Fantasian konserttitaltioinnin cd:ltä (kirjaston lattiatasolta) ja sopi oivasti meille. Pjotr Tšaikovskin ilahduttavaa balettisarjaa PÄHKINÄNSÄRKIJÄÄHÄN (kaukaa vuodelta 1892) se!

Mieltä, kehoa liikauttavat satutuokiot + jälkipuuhat, eikös je?!