Elämää kantamassa

Esikoisemme kahden päivän iässä, elämä on jo hyvää vauhtia käynnissä

Kun kantaa sisällään uutta elämää, se on ulkopuolisille usein sitä, että katsotaan mahaa, tehdään pohdintoja, tuttavat huomauttelee että saisi nousta paino enempi ja muistako sinä syödä nyt tarpeeksi, vaikka todellisuudessa se on noussut juuri sen minkä pitää, ei liikaa, ei liian vähän ja muistan syödä. Tulevalle lapselle, äidin ylipaino ei ole hyväksi ja raskauden jaksaa paremmin kantaa normaalipainoisena sen maagisen 9 kuukauden verran. Ulkopuoliset arvuuttelevat mielellään myös vatsanmallista, oireista yms, kumpi uusi tulokas mahtaisi olla.

Tuleva äiti pohtii taas usein vaivojaan, tuntuuko vauvan liikkeet, löytyykö enää tänään päälle sopivia vaatteita ja ihan arkisia asioita, laskunmaksusta ruokakauppaan.  Saati jos perheessä on muita lapsia, esim. luoviminen tuollaisen alta kaksi-vuotiaan suhteellisen energisen lapsen kanssa päivästä toiseen on välillä haastavaakin.

Kyläilyt on huvittavia ja haastavia joissain raskauden vaiheissa. Voi olla superhuono olo, mietit kestätkö kahvin hajua ja mitähän siellä emäntä on leiponut, onko kyläpaikka tuttu ja saatatko ensimmäisenä ovella kenkiä heittäessäsi kysyä ”anteeksi saanko käydä vessassa?”. Yhtäkkiä saattaa puhaltaa totaalinen väsymys ja leukojen venytykselle ei tule loppua, selitäppä siinnä, että ei ne emännän jutut pitsin nypläyksestä ole väsyttäviä tai isännän jatkuvat kaksimieliset härskit jutut siitä, kun poikain kanssa haettiin Venäjältä halpaa menovettä. No, mutta kylässäkin on kiva käydä, mutta se taitaa nykyajan ihmisillä olla hukkunut taito painua toistensa luokse kylään.

Hormoonit, myrskyt ja tyynet. Siinnäpä selvittelyä koko lähisuvulle, miksi räiskyn ja rätisen kuin nuotioon viskatut kuusenoksat nyt, kun ensimmäisen aikana olin kuin peilityyni järvi. Raskaudet ei ole aina samanlaisia, ei näköjään! Kuvittelin, odotin ja haaveilin, että toista odottaessa olen taas jossain seesteisyyden ihmetilassa, ja kukaan ei v0i hetkauttaa minun ajatuksia mihinkään suuntaan – toisin kävi. Olen rähissyt kuin rakkikoira läheisilleni, sihissyt kuin puolustautuva käärme, kuitenkin onneksi muille ja itselleni, tämäkin vaihe on kuulunut enempi ensimmäiseen kolmannekseen ja vaikuttaa, että on mennyt enimmäkseen ohi. Puoliväli siintää jo muutaman viikon päässä.

Odottavan vaiko odottajan aika on pitkä. Ei se sille ensimmäisellä kertaa tuntunut, kaikki oli uutta, jännittävää vaivoineen kaikkineen. Koin, että se oli ihanaa joka tapauksessa. Koen niin edelleen, mutta aika vaan ei meinaa kulua, vaikka hoksasin, että todellakin puoliväli siintää syyskuussa. Paljon olisi touhuja sitä ennen, muutto takaisin Kajaaniin, mahdolliset syntyvät koiranpennut, esikoisen syntymäpäivä, joulu, uusivuosi – sitten pysähtyy aika, minä tiedän sen. 1.1.2013-(oletettu) 29.1.2013 ei tule kulumaan ei millään, se tulee olemaan pitkä kuin nälkävuosi, josta en kyllä tiedä mitään. En varmasti ole ainoa, joka miettii, ettei raskaudessa kulu itsellä aika. Nyt osittain johtunee siitä, ettei hankintojakaan tarvitse tehdä, kun ensimmäisen kaikki tarvikkeet on säästetty, kaiken varalta.

Nykyään ihmiset haluavat usein selvittää tulevan lapsen sukupuolen. Niin minäkin halusin ja haluan nytkin. Moni kysyy miksi? Se on jokaisen oma valinta, jokaisella on siihen myös oma selityksensä. Minä ja mieheni ajattelemme, että on mukavaa tietää kumpaan saamme alkaa valmistautumaan, millaisia vaatteita, tarvikkeita voimme jo ennakkoon hankkia ja ylipäänsä voimme saada edes pienen käsityksen tulevasta lapsestamme – kuka hän on? Jää kuitenkin vielä salaisuuden verhoon asioita, onko hänelläkin paljon tukkaa? Millainen syöjä hän mahtaa olla? Herättääköhän tämä itkemällä vai esikoisemme lailla vain hiukan söpösti tuhisten? Onkohan hänellä vatsavaivoja? Kysymyksiä osaa nostaa pintaan jo vaikka millä mitalla. Saati että  tulee pähkäiltyä sitä, kuinka tämä tuleva isosisko ottaa pienen ihmeen vastaan. Tulevaan ei voi täysin valmistatua, mutta kun näitä käy läpi ja edes vaivautuu miettimään, nousee ehkä ajatuksista jonkinlainen toimintasuunnitelma, jota voi ainakin yrittää toteuttaa. Haasteita, elämän haasteita. Tällaisia ne on nyt juuri tällä hetkellä minulla, kun taas jollakin ne liittyvät töihin/uraan, koulutukseen, parisuhteeseen.

Raskaana olo on joka tapauksessa huikeaa aikaa ja hieno kokemus, myös syntymä ja sen jälkeinen elo. Ei kuulema kaikille, mutta minulle kyllä. Odotan jo innolla loppupuserrusta ja toki sen sujumista hyvin, olen positiivinen. Odotan innolla uuden perheenjäsenen tapaamista, vaikka en ole vielä häneen ehtinyt tällä vatsan kasvatusajalla tutustua niin hyvin, kuten tein ensimmäisen kanssa, mutta ehdin vielä. Odotan kovasti aikaa, kun saan molempia halia ja pusia ja kertoa että ovat maailman tärkeimmät asiat minulle. Minä odotan.

S.S